Yhteistyön tekemisestä

Tässä kesän aikana yritän taas kirjailla muutamia omia mielipiteitäni seuratoiminnasta ja valmentamisesta. Ensimmäisenä asiana muutama sana yhteistyön tekemisestä.

Käytännössä kaikki urheiluseurat tekevät (tai joidenkin mielestä joutuvat tekemään) yhteistyötä liikuntapaikkahoitajien kanssa. Suurin osa urheilijoista, valmentajista ja seuratoimijoista tekee tässä jo tässä yhteistyössä hyvin ratkaisevat virheen. Monet nimittäin antavat vain negatiivista palautetta näille kenttä-/hallimiehille. Yleensä heille mennään antamaan palautetta vain silloin jos suorituspaikat eivät ole kunnossa tai esimerkiksi harjoitusvälineitä ei ole tarpeeksi käytössä. Ja moni urheilupaikkojen käyttäjä antaa ulospäin sellaisen vaikutelman, että liikuntapaikkojen hoitajat tahallaan vaikeuttaisivat urheilijoiden/seurojen tekemisiä.

Itse olen huomannut, että liikuntapaikanhoitajat tekevät aika älyttömän hyvin työnsä. Hyvin usein ”ongelmia” tulee siinä vaiheessa kun heille ei ole riittävän hyvissä ajoin etukäteen kerrottu omia tarpeita. Otetaan esimerkiksi vaikka yleisurheilukisat. Kun kenttämiehille toimittaa pari viikkoa ennen kisoja lajilistan ja listan lajeissa tarvittavista erikoisjutuista (esim. heittolajeihin tarvittavat sektoriviivat, hyppylajeissa tarvittavat lankut, seiväspatjan haluttu sijainti, tarvittavat heittovälineet, tarvittavat sadesuojat yms.) niin käytännössä joka kerta nämä asiat onkin hoidettu hyvin etukäteen. Mutta jos vasta 15 minuuttia ennen lajin alkua ruvetaan etsimään sopivan painoisia heittovälineitä, saattaa kaikille tulla kiire. Tai tuossa vaiheessa hyppylankkuja jos joutuu vaihtamaan niin lajin alut voivat helposti viivästyä. Kenttämiesten työvuorot on usein laadittu niin, että jos kisa on illalla, on aamuvuorossa töissä enemmän porukkaa ja tällöin aikaa on varattu kisojen valmisteluun. Jos valmistelut on onnistuu hyvin, ei kenttämiesten työpanosta kisojen aikana juurikaan tarvita.

Toinen juttu on sitten se, että hyvästä työstä kannattaa kiittää. Itse ainakin yritän aina kun mahdollista (ja kun aihetta on) kiittää kenttämiehiä hyvästä työstä. Ja voin kyllä sanoa, että yhteistyö onkin toiminut todella hyvin.

Toinen tärkeä asia on valmennuksellisen yhteistyön tekeminen. Ja yhteistyön lisäksi myös vaikutteiden ottaminen muilta valmentajilta. Itse valmentajana olen huomannut sen etten ole läheskään täydellinen valmentaja. Vaikka monissa valmentamisen osa-alueissa kokemusta alkaa jo olemaan melkoisesti, on edelleen asioita joita moni muu valmentaja osaa itseäni paremmin. Edelleenkin itsenikin täytyy siis olla koko ajan korvat ja silmät auki tarkkailemassa mitä muut tekevät, jotta oppisin itse lisää. Ja tietyissä jutuissa täytyy kysellä toisilta kuinka he valmennusta tekisivät jos edessä olisi samanlaisia ongelmia kuin mihin itse olen törmännyt. Itselleni oudot ja uudet tilanteet voivat hyvinkin olla sellaisia joihin joku muu kokenut valmentaja on törmännyt viisi tai kymmenen kertaa ja johon hänellä on jo lähes valmis selviytymisresepti olemassa.

Mutta se mikä itseäni ihmetyttää, on se, ettei kovin moni kokemattomampi valmentaja kysele minulta tai joltain muulta kokeneemmalta valmentajalta neuvoja ”isojen ongelmien ratkaisemiseksi”. Otetaan esimerkiksi vaikkapa nuorten naispuoleisten urheilijoiden kehittyminen urheilijana/ihmisenä. Joka vuosi meidänkin alueella tulee hyviä tyttöryhmiä, joissa urheilijat tekevät kovia tuloksia 14-15-vuotiaana. Hyvin usein näiden valmentajat ovat sellaisia, joille urheilijat ovat vasta oman valmentajauran ensimmäisiä. Itsekin aikoinaan ajattelin, että kehitys tulee jatkumaan suoraviivaisena myös tulevaisuudessa, onhan me ”keksitty” valmennussysteemi joka toimii nyt ja tulee toimimaan myös jatkossa. Kuitenkin keskimäärin jokaisen kohdalla tulee ennemmin tai myöhemmin vaihe, jossa lajitulokset eivät kehitykään enää suoraviivaisesti. Jossain vaiheessa tuloksen paikallaan pysyminen voi kuitenkin tarkoittaa urheilijan kehittymistä. Ja tälläinen ”suvantovaihe” voi hyvinkin kestää vaikka pari vuotta. Kun valmentaja ja urheilija kokevat omilla urillaan tälläisen vaiheen yhtä aikaa ja molemmille kerta on vielä ensimmäinen eikä siihen olla osattu varautua, ollaan tilanteessa josta voidaan selvitä eteenpäin vain tuurilla. Ja urheilussa ei perinteisesti kannata luottaa pelkästään tuuriin.

Jotkin perusjutut on kyllä sellaisia, joita minultakin useampikin valmentaja (pääasiassa muista lajeista on kysellyt). Esimerkiksi perinteinen kysymys on ”Miten 13-vuotiaan jalkapalloilijan pitäisi treenata, jotta nopeus parantuisi?”. Joissain tilanteissa yritän vastata viisaan kuuloisesti jotain tyyliin ”Kerran viikossa kannattaa juosta maksiminopeutta esim 2x3x60 metriä täysillä ja kerran viikossa tehdä juoksutekniikkatreeniä” mutta joskus kyllä kerron myös ihan oikean mielipiteeni. Ja sehän on se, että tämä kysymys on yleisurheiluvalmentamisen peruskysymys johon vastausta ei pysty antamaan minuutissa, ei kymmenessä minuutissa, ei tunnissa eikä parissa tunnissakaan. Koska tämän asian kanssahan yleisurheiluvalmentajat painivat koko ajan. Jos tähän olisi helppo vastaus, kaikki tekisivät niin. Jos nopeus kehittyisi parhaiten joillain kahdella tietyllä harjoituksella, tekisivät kaikki yleisurheilijat vain niitä. Alkuperäinen vastaus vie kyllä oikeaan suuntaan mutta pelkästään nuo kaksi harjoitusta eivät tule riittämään parhaaseen mahdolliseen tulokseen.

Mitäs tästä kirjoituksesta piti sitten jäädä mieleen? No, ensimmäiseksi se, että yhteistyötahojen (ja myös kaikkien muiden) kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä. Hyvin tehdystä työstä kannattaa kiittää. Ja jos antaa aina vaan negatiivista palautetta niin toisen osapuolen yhteistyökyky yleensä heikkenee ja tämä on aivan luonnollista toimintaa. Toinen juttu on se, että kokeneemmilta/viisaammilta valmentajilta kannattaa pyrkiä oppimaan. Ja usein parhaiten oppii kysymällä. Vaikka itsekin nuorehkona valmentajana välillä kuvittelen että osaan jo monia juttuja hyvin ja olen olevinaan kehittänyt joihinkin juttuihin uusia toimintatapoja, on kokeneemmat tehneet usein samoja juttuja jo vuosia sitten.