Hienoa Kataja Basket!!!

Tämä kausi on ensimmäinen kun olen seurannut minkään pallopelijoukkueen edesottamuksia koko kauden ajan. Mutta eipähän sattunut huono vuosi ensimmäiseksi vuodeksi. Joukkueeksi valikoitui kaikkein luonnollisimmin nimittäin Kataja Basket. Pelaajat ovat periaatteessa seurakavereita mutta samalla myös työkavereita. Vaikka eihän me oikeasti töitä samassa paikassa tehdä eikä edes tunneta toisiamme kuin naamalta. Tänään työkaverit sitten voittivat Suomen mestaruuden.

Se miksi sitten aloin seuraamaan Kataja Baskettia juuri tällä kaudella johtui monesta asiasta. Näitä syitä ovat esimerkiksi seuraavat:

  • Nyt oli ensimmäinen vuosi kymmeneen vuoteen kun vapaa-aikaa on ollut keskiviikkoisin ja viikonloppuisin jonkin verran. Yksinkertaisesti siis vain ehdin pelejäkin seuraamaan. Edelliset viisi vuotta ovat olleet sellaisia, että talvikauden aikaan valmentamisesta vapaat illat ovat jääneet jopa alle kymmeneen per kausi.
  • Joukkueessa pelasi muutamia tosi mielenkiintoisia pelaajia (mm. Rannikko liigan parhaana pelaajana ja Arnold liigan parhaana pistemiehenä). Koska itse olen täysin yksilöurheiluihminen seuraan joukkuelajejakin yleensä yksilöiden kautta.
  • Valmentajan rooli tämän vuoden joukkueessa oli käsittääkseni poikkeuksellinen. Hyvin suuren osan valmennushommista tekivät apuvalmentaja Tuomas sekä kokeneet pelaajat (ennen kaikkea Rannikko). Tällainen ratkaisu ei voi toimia ellei joku pidä kokonaisuutta hallussaan. Tämä homma onnistui ilmeisen hyvin päävalmentaja Salmiselta.
  • Joukkue ei ollut ennakkokaavailuissa mitenkään suosikin asemassa. Enemmänkin jännitettiin pääseekö joukkue edes playoffseihin. Tälläista tilannetta ei Katajassa ole ollut pitkään aikaan. Toisaalta se oli juuri yksi pääsyy siihen miksi aloin joukkuetta seuraamaan. Jotenkin vaan ajattelin että on mukavampi seurata kehittyvää joukkuetta kuin sellaista jolla on vain hävittävää.
  • Tällä kaudella kaikkien Katajan kotiotteluiden lapsiparkin ovat hoitaneet Niina, Iida, Sanna ja Oona. Ja hienosti ovatkin homman hoitaneet. Lapsiparkista ja muista sattuneista syistä johtuen treeneissä on useita kertoja viikottain juteltu korikseen liittyvistä jutuista.
  • Yksi syy on myös se, että syksyllä osallistuttiin toimiston porukalla yliopiston Campus Serieen, jossa korista pelattiin kolmen hengen joukkueilla yhteen koriin. Ikinä aiemmin en ollut pelannut korista muuta kuin yleisurheiluharjoitusten alkuverryttelyssä. Nyt noissa syksyn peleissä aloin hieman ymmärtää miten koripalloa pelataan. Se pieni ymmärrys ei tosin vielä siirtynyt omaan peliin juuri ollenkaan.

Kotipelejä tuli käytyä katsomassa kauden aikana yhtä paljon kuin kaikkien pääsarjajoukkueiden pelejä aiempina vuosina yhteensä. Ja lisäksi vieraspelejäkin seurailin live-tulospalveluista aina kun mahdollista vaan vähänkään oli. Kun pelejä tuli paljon seurattua niin lajin terminologiaa ja muita lajiin liittyviä juttuja alkoi ymmärtämään koko ajan paremmin ja paremmin. Tosin edelleenkin on paljon juttuja joita en ymmärrä.

Syksyllä heti noin viidennen pelin tietämillä oli nähtävissä että joukkueella on mahdollista voittaa kenet tahansa. Yleensä tiukoissa peleissä, näin yleisurheiluvalmentajan silmin, pelaajilta vaan loppui kunto kolmannella neljänneksellä. Kun kautta meni hiukan eteenpäin niin tiukat kamppailut alkoivat kääntyäkin voitoksi mutta samalla muutamien pelaajien loukkaantumiset sotkivat hyvään suuntaan menossa olleita systeemeitä.

Tammi-maaliskuussa Kataja oli ainakin minun papereissa jo liigan paras joukkue. Mutta samalla täysin neljän pelaajan varassa. Moneen otteeseen sanoinkin että avausviisikko pärjää ketä vastaan vaan mutta yksikin loukkaantuminen tiputtaa joukkuetta paljon alaspäin. Europeleissä ja monissa normipeleissä kävi selväksi että Arnold pystyisi itse ratkaisemaan ottelun jos sille päälle sattuu. Ja sitä odotinkin playoffseista ja etenkin finaaleista jos joukkue sinne asti selviytyisi.

Playoffseissa tilanne on sitten aina täysin eri kuin runkosarjassa. Ratkaisupeleissä paineita on eri tavalla kuin ”merkityksettömissä” runkosarjan otteluissa. Aiempina vuosina Katajalta on puuttuneet mestaruuteen vaadittavat ratkaisupelaajat ja joukkueen kantavat voimat ovat hieman ”jäätyneet” ratkaisuhetkillä. Tänä vuonna Rannikko ja Arnold osoittivat että pystyvät kääntämään ottelun kuin ottelun lähes yksinään Katajalle. Ja se varmasti helpotti muidenkin peliä.

Kuukauden etelän leirin aikana jäi puolivälierät ja välierät katsomatta ja ensimmäinen finaalikin. Mutta tarkasti näitä seurattiin livetulospalvelusta netin kautta. Muutamia treenejäkin piti leirillä siirtää kun Sannan kanssa jännitettiin kännykät kädessä pelin etenemistä. Lauantaina oli sitten ensimmäinen mahdollisuus nähdä playoff-peli. Peli olikin ilmaispeli Broman Groupin tarjoamana. Ilmainen sisäänpääsy oli kyllä loistava idea: halli oli täynnä ja tunnelma taatusti ennenkokematon. Tänään sitten porukkaa oli lähes yhtä paljon katsomassa ratkaisupeliä. Ja tunnelma oli vieläkin parempi.

Loimaa johti peliä käytännössä koko ajan. Aivan lopussa Kataja nousi kuitenkin rinnalle ja lopulta ohikin. Niukkaakin niukempi ero riitti lopulta siis Suomen mestaruuteen. Sinällään itselleni olisi ollut aivan sama voittaako Kataja vai Loimaa. Kausi olisi joka tapauksessa ollut aivan loistava. Mestaruudessa ja tämän päivän ottelussa oli kuitenkin muutamia asioita, jotka minun mielestä olivat tärkeitä:

  • Tunnelma hallissa oli aivan upea. Kotijoukkuetta kannustettiin koko ajan hurjasti. Mutta vastustajaa ei kuitenkaan häiritty tai huudeltu asiattomasti.
  • Huolila oli se pelaaja, jonka tason nosto ratkaisi mestaruuden. Mutta lopulliset niitit pelissä iskivät ”ikuinen jäätyjä” Virtanen sekä tämän vuoden liigan MVP Rannikko.
  • Voin vain kuvitella millaisia tunteita ratkaisuhetkillä ja loppuvihellyksen jälkeen on pyörinyt joukkueen taustavoimien (esim. Törmälä, Miinin ja ennen kaikkea Oksavan Eero) päässä. Miehet on tehneet valtavasti töitä seuran eteen ja lopulta työ palkitaan mestaruusmitaleilla. Jos näiden herrojen työpanoksen voisi muuttaa rahaksi niin siinä ei yksi tai kaksi euroa riittäisi.
  • Itselleni kaikista kovin juttu päivän tapahtumista oli kapteeni Rannikon toiminta palkintojen jaossa. Käsittääkseni kapteenin tehtävänä on ottaa yleensä ekana joukkueesta vastaan mitalinsa, nostaa voittopokaali ilmaan joukkueen edessä ja lopulta leikata vielä korisukka. Nyt ensimmäisenä mitalin sai ”ikuinen kakkonen” Virtanen. Pantteripatsaan Rannikko otti itse vastaan mutta antoi sitten Virtaselle joka sai kunnian nostaa sen joukkueen edessä ensimmäisenä ilmaan. Ja korisukan leikkaajaksi Rannikko halusi myös Virtasen. Nämä kolme ”pientä” elettä ovat sellaisia tekoja jotka ainakin minulle urheiluihmisenä merkkaavat todella paljon. Pelkkä seuraamani joukkueen mestaruus ei sinällään merkkaa minulle mitään mutta tälläiset pienet teot kertovat sen että urheilu on paljon muutakin kuin pelkkää urheilua.
  • Uskonkin vahvasti siihen, että näitä palkintojen jaossa nähtyjä pieniä tekoja on kauden aikana edeltänyt tekoja (ja sanoja) joiden ansiosta ”ikuisesta kakkosesta” tuli tänään voittaja. Jossain muussa ympäristössä ja muiden ihmisten ympäröimänä sitä muutosta ei varmaankaan olisi tullut.

Loppuun vielä onnea koko Joukkueelle! Saapas nähdä onko huomenna toimistolla mestaruuskakkua. Toivottavasti on.