Aihearkisto: Blogi

Torstain juoksutreeni

Torstain treeni aloitettiin muutamalla hölkkäkierroksella ja jatkettiin pikkuaidoilla (30cm) tehdyillä juoksurytrmijutuilla. Aitoja tehtiin noin 10×5-aitaa. Lisäksi tehtiin muutamia juoksukoordinaatioliikkeitä ja venyteltiin vähän.

Päivän treenin pääsisältönä oli määräintervallijuoksutreeni, jonka oli tarkoitus olla suunnilleen 2×4-5×200 metriä noin 70% vauhdeilla. Kun treenin aikana myös treenattiin pikaviestin vaihtoja niin kaikki lopulta juoksivat vähän erityyppisen treenin. Tuuli juoksi suunnitellun 5+4×200 metriä ja Venla 4+3×200 metriä. Elina puolestaan muutama pikaviestivaihdon, kerran 200 metriä ja 4×40 sekuntia kuntopyörävetoja. Nea puolestaan 1×200 metriä melko reipasta vauhtia, noin 3 pikaviestivaihtoa ja 4×200 metriä. Peppi-Rosa puolestaan noin 6 pikaviestivaihtoa ja 5×200 metriä, joista kaksi viimeistä reippaammin.

Vetojen jälkeen tehtiin lyhyt voimaosio, jossa Nea, Tuuli, Elina ja Peppi-Rosa tekivät kaksi sarjaa leukoja ja kaksi sarjaa puolapuuvatsoja. Lisäksi Neaa lukuunottamatta muut tekivät punttisalilla yhdet sarjat lähentäjiä, loitontajia ja rintalihaslaitetta. Tämä kolmikko pelaili loppuverryttelyksi jalkapalloa. Lisäksi Peppi-Rosa hyppi seivästä jonkin aikaa.

Nealla voimaosion jälkeen juostiin vielä vähän pitkien aitojen treeniä. Yleisurheilualueilla on aina melko paljon toimintaa klo 18.30:een asti, joten nämä pitkien aitojen vedot jätettiin tälleen varsinaisen treenin jälkeiseen aikaan, jolloin radoillakin pystyy vähän väljemmin juoksemaan. Nealla ohjelmassa oli 2×200 metriä 300 metrin aitojen alkuosion aitavälein. Nea juoksi näistä kovemman noin 30,5 sekuntiin mikä on tälläisen treenin loppuun erittäin hyvää vauhtia.

Toisilla treeni kesti noin puolitoista tuntia, Nealla ja Peppi-Rosalla noin kaksi tuntia.

Keskitytäänkö olennaiseen vai valitetaanko tuulista?

Viikonloppuna Lieksassa kisattiin hienot 9-15-vuotiaiden piirinmestaruuskilpailut. Kilpailijoita oli mukana noin 180 ja tulostaso kisoissa nousi varsin hyväksi. Ainakin minun mielestä 15-vuotiaiden poikien korkeuden voittotulos 170, 14-vuotiaiden poikien keihään 63,37 metrin mittainen voittotulos, saman ikäisten poikien kolmiloikan voittotulos 11,26, 14-vuotiaiden tyttöjen 300 metrin voittoaika 43,51 ja saman sarjan pituuden voittotulos 485, 13-vuotiaiden poikien 60 metrin voittoaika 8,02 ja 12-vuotiaiden poikien seipään voittotulos 290 osoittavat, että kisoissa tehtiin paljon hyviä tuloksia.

Mutta mitä tekivät kisoista uutisoineet tahot? Sekä lehdistössä, että monissa muissa paikoissa kisoista kirjoittaneet ottivat pääpuheenaiheeksi tuulen. Kaikissa lehtijutuissa, jotka kisoista olen lukenut, on tuuli mainittu viimeistään ensimmäisessä lauseessa. Usein jo otsikossa ja ingressissäkin on tuuli mainittu. Samanlaista uutisointia on havaittavissa nettisivuilla ja Facebook-jutuissa. Ilmeisesti samaan aikaan menossa olleet aikuisten MM-kisat Lontoossa olivat muuttaneet useamman kirjoittajan ajatusmaailmaa. Ei oikeasti alle 15-vuotiaiden kisoissa (joissa valtaosa osallistujista on alle 13-vuotiaita) pidä keskittyä olosuhteisiin. Oleellista näissä kisoissa on suuren urheilijajoukon kesän pääkilpailut, joissa tähdätään piirinmestaruusmitaleille yltämiseen.

Nopean laskutoimituksen perusteella kisoissa tehtiin noin 290 omaa ennätystä eli lähes joka toinen lajitulos oli oma ennätys. Jos kelit olisivat huonot, niin voisi kuvitella että eniten se vaikuttaisi vanhimpiin urheilijoihin, jotka ovat jo kisanneet melko paljon. Nyt Sm-kisaikäisille (14-15-vuotiaille) kisoissa tuli noin 110 lajiosanottoa, joissa omia ennätyksiä tuli noin 47, eli lähes joka toisessa lajissa. Minä olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että ei näistä kisoista puhuttaessa kannattaisi puhua huonoista tuuliolosuhteista, vaan mieluummin hyvistä tuloksista, tiukoista kamppailuista ja erinomaisesti sujuneista järjestelyistä.

 

Jos/kun tuulista valittaminen on epäolennaista niin mikä olisi sitten olennaista?

Kisoissa tuli siis paljon hyviä tuloksia ja onneksi niistäkin oli yleensä maininta uutisissa. Osallistujamäärät eivät ole lähelläkään 20 vuoden takaisia mutta minusta tälläinen lähes 200 nuoren joukko on jo tämäkin hyvä määrä. Toki osallistujamäärää voitaisiin ”helposti” kasvattaa. Yhtenä keinona olisi vaikka se, että 15 yleisurheiluihmistä päättäisivät, että jokainen heistä houkuttelee kisoihin noin 10 uutta junioria. Jo tälläisellä toimenpiteellä mukaan saataisiin yli sata lasta lisää. Ei kaikilta tuo kymmenen lapsen houkuttelu onnistuisi mutta jo 5 lapsen houkuttelu toisi lähes 50 prosentin kasvun osallistujamääriin.

Viisi vuotta sitten Lieksassa järjestettiin vastaavat kisat ja nopea tulosten vertailu kertoi että nyt 13-15-vuotiaiden taso ainakin voittotulosten osalta oli tänä vuonna parempi kuin kaksi vuotta sitten. Tämähän tarkoittaa suoraan sitä, että nyt Pohjois-Karjalaisen yleisurheilun nuorisopuolella ollaan paremmassa tilanteessa kuin viisi vuotta sitten. Ja tämä taas tarkoittaa sitä että suunta on oikea.

Se mistä itse olen todella huolissani on poikien määrä yleisurheilukisoissa. Mukana olevat pojat tekevät kyllä varsin hyviä tuloksia mutta poikia on huolestuttavan vähän. Vaikkei esimerkiksi Lieksassa ole ”koskaan” poikia mukana ollutkaan kovin paljoa, oli tänä vuonna mukana vain yksi ikäväliltä 12-15-vuotta. Viisi vuotta sitten sen ikäisiä oli kuitenkin vielä seitsemän. 9-11-vuotiaita oli molemmilla kerroilla kolme, joka sekään ei kyllä ole turhan iso määrä. Lieksalaisia tyttöjä on molemmilla kerroilla ollut mukana lähes yhtä paljon (2012 tosin heitäkin vähän enemmän). Miten poikia sitten saataisiin mukaan enemmän. Väitän että sopivan haastavia harjoituksia pitämällä ja poikia kisoihin erikseen kysymällä. Mutta tämä ”poikaprojekti” on asia jonka parissa riittää puuhaa joka puolella Suomea.

Yhteistyön tekemisestä

Tässä kesän aikana yritän taas kirjailla muutamia omia mielipiteitäni seuratoiminnasta ja valmentamisesta. Ensimmäisenä asiana muutama sana yhteistyön tekemisestä.

Käytännössä kaikki urheiluseurat tekevät (tai joidenkin mielestä joutuvat tekemään) yhteistyötä liikuntapaikkahoitajien kanssa. Suurin osa urheilijoista, valmentajista ja seuratoimijoista tekee tässä jo tässä yhteistyössä hyvin ratkaisevat virheen. Monet nimittäin antavat vain negatiivista palautetta näille kenttä-/hallimiehille. Yleensä heille mennään antamaan palautetta vain silloin jos suorituspaikat eivät ole kunnossa tai esimerkiksi harjoitusvälineitä ei ole tarpeeksi käytössä. Ja moni urheilupaikkojen käyttäjä antaa ulospäin sellaisen vaikutelman, että liikuntapaikkojen hoitajat tahallaan vaikeuttaisivat urheilijoiden/seurojen tekemisiä.

Itse olen huomannut, että liikuntapaikanhoitajat tekevät aika älyttömän hyvin työnsä. Hyvin usein ”ongelmia” tulee siinä vaiheessa kun heille ei ole riittävän hyvissä ajoin etukäteen kerrottu omia tarpeita. Otetaan esimerkiksi vaikka yleisurheilukisat. Kun kenttämiehille toimittaa pari viikkoa ennen kisoja lajilistan ja listan lajeissa tarvittavista erikoisjutuista (esim. heittolajeihin tarvittavat sektoriviivat, hyppylajeissa tarvittavat lankut, seiväspatjan haluttu sijainti, tarvittavat heittovälineet, tarvittavat sadesuojat yms.) niin käytännössä joka kerta nämä asiat onkin hoidettu hyvin etukäteen. Mutta jos vasta 15 minuuttia ennen lajin alkua ruvetaan etsimään sopivan painoisia heittovälineitä, saattaa kaikille tulla kiire. Tai tuossa vaiheessa hyppylankkuja jos joutuu vaihtamaan niin lajin alut voivat helposti viivästyä. Kenttämiesten työvuorot on usein laadittu niin, että jos kisa on illalla, on aamuvuorossa töissä enemmän porukkaa ja tällöin aikaa on varattu kisojen valmisteluun. Jos valmistelut on onnistuu hyvin, ei kenttämiesten työpanosta kisojen aikana juurikaan tarvita.

Toinen juttu on sitten se, että hyvästä työstä kannattaa kiittää. Itse ainakin yritän aina kun mahdollista (ja kun aihetta on) kiittää kenttämiehiä hyvästä työstä. Ja voin kyllä sanoa, että yhteistyö onkin toiminut todella hyvin.

Toinen tärkeä asia on valmennuksellisen yhteistyön tekeminen. Ja yhteistyön lisäksi myös vaikutteiden ottaminen muilta valmentajilta. Itse valmentajana olen huomannut sen etten ole läheskään täydellinen valmentaja. Vaikka monissa valmentamisen osa-alueissa kokemusta alkaa jo olemaan melkoisesti, on edelleen asioita joita moni muu valmentaja osaa itseäni paremmin. Edelleenkin itsenikin täytyy siis olla koko ajan korvat ja silmät auki tarkkailemassa mitä muut tekevät, jotta oppisin itse lisää. Ja tietyissä jutuissa täytyy kysellä toisilta kuinka he valmennusta tekisivät jos edessä olisi samanlaisia ongelmia kuin mihin itse olen törmännyt. Itselleni oudot ja uudet tilanteet voivat hyvinkin olla sellaisia joihin joku muu kokenut valmentaja on törmännyt viisi tai kymmenen kertaa ja johon hänellä on jo lähes valmis selviytymisresepti olemassa.

Mutta se mikä itseäni ihmetyttää, on se, ettei kovin moni kokemattomampi valmentaja kysele minulta tai joltain muulta kokeneemmalta valmentajalta neuvoja ”isojen ongelmien ratkaisemiseksi”. Otetaan esimerkiksi vaikkapa nuorten naispuoleisten urheilijoiden kehittyminen urheilijana/ihmisenä. Joka vuosi meidänkin alueella tulee hyviä tyttöryhmiä, joissa urheilijat tekevät kovia tuloksia 14-15-vuotiaana. Hyvin usein näiden valmentajat ovat sellaisia, joille urheilijat ovat vasta oman valmentajauran ensimmäisiä. Itsekin aikoinaan ajattelin, että kehitys tulee jatkumaan suoraviivaisena myös tulevaisuudessa, onhan me ”keksitty” valmennussysteemi joka toimii nyt ja tulee toimimaan myös jatkossa. Kuitenkin keskimäärin jokaisen kohdalla tulee ennemmin tai myöhemmin vaihe, jossa lajitulokset eivät kehitykään enää suoraviivaisesti. Jossain vaiheessa tuloksen paikallaan pysyminen voi kuitenkin tarkoittaa urheilijan kehittymistä. Ja tälläinen ”suvantovaihe” voi hyvinkin kestää vaikka pari vuotta. Kun valmentaja ja urheilija kokevat omilla urillaan tälläisen vaiheen yhtä aikaa ja molemmille kerta on vielä ensimmäinen eikä siihen olla osattu varautua, ollaan tilanteessa josta voidaan selvitä eteenpäin vain tuurilla. Ja urheilussa ei perinteisesti kannata luottaa pelkästään tuuriin.

Jotkin perusjutut on kyllä sellaisia, joita minultakin useampikin valmentaja (pääasiassa muista lajeista on kysellyt). Esimerkiksi perinteinen kysymys on ”Miten 13-vuotiaan jalkapalloilijan pitäisi treenata, jotta nopeus parantuisi?”. Joissain tilanteissa yritän vastata viisaan kuuloisesti jotain tyyliin ”Kerran viikossa kannattaa juosta maksiminopeutta esim 2x3x60 metriä täysillä ja kerran viikossa tehdä juoksutekniikkatreeniä” mutta joskus kyllä kerron myös ihan oikean mielipiteeni. Ja sehän on se, että tämä kysymys on yleisurheiluvalmentamisen peruskysymys johon vastausta ei pysty antamaan minuutissa, ei kymmenessä minuutissa, ei tunnissa eikä parissa tunnissakaan. Koska tämän asian kanssahan yleisurheiluvalmentajat painivat koko ajan. Jos tähän olisi helppo vastaus, kaikki tekisivät niin. Jos nopeus kehittyisi parhaiten joillain kahdella tietyllä harjoituksella, tekisivät kaikki yleisurheilijat vain niitä. Alkuperäinen vastaus vie kyllä oikeaan suuntaan mutta pelkästään nuo kaksi harjoitusta eivät tule riittämään parhaaseen mahdolliseen tulokseen.

Mitäs tästä kirjoituksesta piti sitten jäädä mieleen? No, ensimmäiseksi se, että yhteistyötahojen (ja myös kaikkien muiden) kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä. Hyvin tehdystä työstä kannattaa kiittää. Ja jos antaa aina vaan negatiivista palautetta niin toisen osapuolen yhteistyökyky yleensä heikkenee ja tämä on aivan luonnollista toimintaa. Toinen juttu on se, että kokeneemmilta/viisaammilta valmentajilta kannattaa pyrkiä oppimaan. Ja usein parhaiten oppii kysymällä. Vaikka itsekin nuorehkona valmentajana välillä kuvittelen että osaan jo monia juttuja hyvin ja olen olevinaan kehittänyt joihinkin juttuihin uusia toimintatapoja, on kokeneemmat tehneet usein samoja juttuja jo vuosia sitten.

Tulosten uutisoinnista

Yhtenä seuratoiminnan tärkeimmistä tavoitteista on saada mahdollisimman moni harrastaja pysymään lajin parissa mahdollisimman kauan. Valmentajilla ja ohjaajilla tähän liittyy vielä se, että valmennustoiminnan pitäisi olla sillä tavalla nousujohteista, että valmennettavien tulosten olisi hyvä kehittyä koko ajan.

Urheiluun liittyy oleellisesti myös kilpailut, ja kilpailuissa joku voittaa ja joku jää viimeiseksi. Osassa lajeista eri kilpailujen tuloksia voi helposti vertailla keskenään (esim. kuulantyöntö), joissain lajeissa lopputulokseen vaikuttaa oleellisesti vastustaja (esim. pallopelit) ja joissain lajeissa olosuhteet vaihtelevat kaikissa kisoissa (esim. hiihto). Yhteistä kaikille lajeille kuitenkin on, että niiden tuloksista uutisoidaan.

Esimerkkejä 11-vuotiaasta ja 23-vuotiaasta

Lasten vanhemmat kehuvat Facebookissa kuinka 11-vuotias juniori voittaa mestaruuksia ja mitaleita. Seurojen nettisivuilla on juttu samasta kisasta jossa mainitaan kuinka 11-vuotias tekee piirinennätyksen ja Suomen tilaston kakkostuloksen lajissaan. Paikallislehdessäkin on vielä juttu ja siellä on maininta kuinka paikkakunta pysyy tulevaisuudessakin urheilurintamalla näkyvillä kun sieltä ponnistaa tälläisiä lahjakkuuksia. Maakuntalehden kisajutussa on mainittu kyseinen juniori pm-kisojen päivän tähtenä piirinennätyksensä ja Suomen tilaston kakkostuloksensa ansiosta.

23-vuotias nuori aikuinen yltää Kalevan Kisoissa ensimmäistä kertaa pisteille, seitsemänneksi. Omaan ennätykseen hän ei yllä mutta tekee kuitenkin omaan tasoonsa nähden perustuloksen. Urheilijan vanhemmat päivittävät Facebookkiin kuinka iloisia ovat lapsensa edesottamuksista. Seuran nettisivuillakin on juttu, jossa todetaan pistesija mutta mahdollisuuksia olisi ollut parempaankin. Paikallislehdessä julkaistaan myös juttu, siinä on lyhyesti todettu paikallisen seuran urheilijan olleen seitsemäs lajissa jonka voitti kansallinen urheilusuuruus. Jutun vieressä on tuplakokoinen juttu paikallisen E-juniorijoukkueen vieraspelistä naapurikunnassa. Maakuntalehdessä Kalevan Kisoista on puolen sivun juttu, siinä mainitaan kyseisen urheilijan sijoittuminen seitsemänneksi itselleen heikolla tuloksella.

Mitä ylläolevat uutisoinnit tarkoittavat?

Kuten alussa jo sanoin, valmentajilla pitäisi tarkoituksena olla valmennettavien tason nosto koko ajan. Ja toisaalta seuran tavoitteena mahdollisimman monen harrastajan jatkaminen mahdollisimman kauan. Tällöin myös uutisoinnin kannattaisi olla sellaista, että se kasvaa iän karttuessa. Jos valmennuksessa käytetään aikuismaisia keinoja (esim. runsaat happovedot, kova voimaharjoittelu, runsaat vauhtiloikat, runsaat leirivuorokaudet, ulkomaan leirit yms.) 10-15-vuotialle, on tuloksen teko mahdollisuudet hurjat mutta kehitysnäkymät 15 ikävuoden jälkeen heikot.

Täysin sama koskee uutisointia. Jos hehkutetaan 11-vuotiaan piirinennätystä tai Suomen tilastotulosta vanhempien Facebookissa, seuran nettisivuilla/Facebookissa ja paikallis-/maakuntalehdissä , miten uutisointi voi enää kehittyä vuosien saatossa? Vastaus on ettei juuri mitenkään. Vaikka kaikki tahot (vanhemmat, seurat ja lehdet, jotka tosin julkaisevat seuran lähettämät jutut) haluavat tehdä hyvää uutisoinneillaan, tekevät he lopulta vain vaikeammaksi sen, että harrastajat pysyisivät pitkään lajin parissa. Eihän siinä vaan ole mitään järkeä, että 11-vuotiaan piirinennätyksestä uutisoidaan yhtä paljon (eli käytännössä yhtä hyvänä urheilusuorituksena) kuin Kalevan Kisojen pistesijaa. 15-vuotiaana nuoresta saattaa jo tuntua, että hänestä on ollut ihan tarpeeksi juttuja lehdissä. Tai mikä vielä pahempaa hänestä saattaa tuntua, että hän on jo hyvä urheilija kun lehdetkin hänestä kirjoittavat. Jos tälläinen ajatus hiipii mieleen, tarkoittaa se usein sitä, että nuori alkaa nostaa itseään turhan korkealle jalustalle. Ja usein jalusta romahtaa siinä vaiheessa kun juttujen määrä ei enää kasvakaan vaan päinvastoin alkaa vähentyä.

Aikoinaan (noin vuodet 2000-2010) teimme Ilkan (joka siis on isoveljeni) kanssa kaikki Lieksan Urheilijoiden uutiset nettiin ja toimitimme Lieksan Lehteenkin juttupohjat. Aluksi teimme jutut ja otsikot niin, että huomioimme kaiken ikäisten tulokset lähes samalla tavalla. Jossain vaiheessa sitten itse huomasimme, että eihän 10-vuotiaan kova tulos vaadi oikeastaan mitään muuta kuin lahjakkuutta, kun vastaavasti 15-vuotiaan Sm-kisarajan ylitys on jo usein tulosta parin vuoden systemaattisesta harjoittelusta. Tässä vaiheessa teimmekin radikaalin linjavedon: Sm-kisaikäisten Sm-kisarajojen ylitys on (lähes) aina kovempi tulos kuin alle 13-vuotiaiden tulokset. Kun meillä oli seurassa kasvamassa noihin aikoihin kaikkien aikojen kovin ikäluokka (1992-1994 syntyneet), halusimme ettei heidän tuloksiaan hehkutettaisi liian aikaiseen liian paljoa. Ja vastaavasti lisääntyvällä 14-17-vuotiaiden näkyvyydellä halusimme tukea tuon ikäisiä nuoria jatkamaan entistä määrätietoisempaan urheilemiseen.

Omia ohjeitani tulosten uutisoinnille

Jos saisin itse päättää pienten ja keskisuurten yleisurheiluseurojen uutisoinnista, tekisin seuraavantyyppisiä linjavetoja:

Alle 15-vuotiaiden lasten vanhemmat: uutisointi mielellään tapahtumien tunnelmasta. Mitalleista voi vähän mainita, mutta tilastot ja piirinennätykset eivät ole järkeviä uutisoida.

Seurojen ja paikallislehtien uutiset 9-13-vuotiaiden osalta: piirinmestaruuskisojen mitalisijoituksia voi uutisoida. Pienemmissä kisoissa voi jonkun yksittäisen tuloksen/sijoituksen nostaa juttuun. TJIG ja YAG-kisoista hyvät sijoitukset voi mainita jutuissa. Suomen tilastojen sijoituksia ei kannattaisi julkaista jutuissa, piirinennätyksistä voi mainita mutta niistä ei kannata erikseen uutisoida. Paikallislehdissä riittää pääasiassa tulokset kisoista, jos kisat ovat pääasiassa lasten kisat niin jutussakin voi sitten mainita joitain lasten tuloksia yms. Paikallislehtien osalta keskittyisin tämän ikäisissä lähinnä normaaliin harrastustoimintaan, eli juttuihin harjoitusryhmistä ja kisoissa juttuihin haastateltavat ”arvottaisiin” eikä siis valittaisi menestyksen perusteella.

Seurojen ja paikallislehtien uutiset 14-17-vuotiaiden osalta: kaikki Sm-kisarajan ylitykset kannattaa uutisoida. Piirinmestaruuskisojen menestyjät kannattaa jutuissa mainita. Sm-kisajutuissa kaikki osallistujat (jotka siis ovat Sm-kisarajan tehneet) ovat jo sen tasoisia, että jutuissa kannattaa mainita vaikkei mitaleille tai pistesijoille yltäisikään. Suomen tilaston sijoituksia ei kesken kauden kannata juurikaan tutkailla, ei ainakaan uutisoida. Kauden lopulla, kun kaikki urheilijat ovat kilpailleet useissa lajeissa, niistä vasta alkaa nähdä ”oikeita” sijoituksia. Kauden alun uutiset  tyyliin ”Ville heitti tilastokakkoseksi”, ovat lähinnä tilastoharhaa ja ylimääräisten paineiden luomista, niitä kannattaa siis välttää. Tämänkin ikäisten uutisoinnissa kannattaa kuitenkin käyttää malttia, turhan usein saman urheilijan tuloksia ei kannata uutisoida näyttävästi.

Seurojen ja paikallislehtien uutiset yli 18-vuotiaiden osalta: Yli 18-vuotiaat ovat niitä, keneen liittyviä uutisia kannattaa julkaista paljon. Kansallisissa kisoissa menestyminen, Sm-kisarajojen tekeminen, Sm-kisamenestys, Kalevan Kisa-rajojen rikkominen ja Kalevan Kisa -tulokset ovat kaikki sellaisia joista kannattaa kertoa. Ja Kalevan Kisa -urheilijoilla omien ennätysten tekeminen on myös aina sellainen asia, jonka voi uutisissa mainita. Aikuisilla tuloksista voisi kertoa jo hieman muutakin kuin pelkän tuloksen, kisan eteneminen jne. ovat sellaisia joista voi kertoilla jotain.

Yhteenveto

Lapsilla tulokset tulevat pääasiassa peruslahjakkuuden ansiosta, nuorilla tulosten takana on jo jonkin verran harjoittelua ja aikuisilla harjoittelu on pääsyy tuloksiin. Uutisoinnissakin tämä kannattaisi huomioida. Lapsilla suorituksia ei kannata verrata toisiin (esim. tilastot ja ennätysluettelot), koska fyysiset kehityserot ovat niin valtavia. Nuorten edesottamuksia kannattaa huomioida seurojen kisajutuissa lapsia enemmän, heillä seuran antama huomiointi voi hieno lisäpiristysruiske harjoittelun motivointiin. Aikuisten tekemät hyvät tulokset ansaitsevat aina isomman huomion kuin lasten tulokset. Kalevan Kisojen pistesijasuoritus on aina kovempi suoritus kuin 14-19-vuotiaiden nuorten sarjan Sm-mitali. Ja vastaavasti minusta 14-19-vuotiaiden Sm-kisojen pistesija on kovempi kuin 9-13-vuotiaiden piirinennätys tai Suomen tilaston hyvä sijoitus. Nämä olisi hyvä huomioida juttujen palstamillimetreissä.

Harjoitusten yleinen laatu

Ryhmien harrastajamääriin mainostamisen lisäksi vaikuttaa tietenkin myös toiminnan laatu. Jos toiminta on kokonaisuudessaan laadukasta, pysyvät nykyiset harrastajat toiminnassa mukana pitkään ja kehuvat toimintaa tutuilleen. Tälläinen positiivinen, suoraan harrastajilta tuleva, mainonta tuo taatusti lisää harrastajia.

Laadun mittariksi perinteisesti mielletään valmennuksen laatu. Ja sitä se tietenkin onkin. Hyvä ohjaaja/valmentaja vetää laadukkaita ja monipuolisia harjoituksia, ja näistähän ryhmäläiset tykkäävät. Harjoitukset ovat lisäksi sopivan haastavia ja ne kehittävät ryhmäläisiä asetettuja tavoitteita kohti. Oleellista on kuitenkin muistaa, että mukava harjoitus ei ole synonyymi helpolle. Ja vastaavasti haastavakin voi olla mukavaa. Näistä teemoista kirjoittelen myöhemmissä kirjoituksissa lisää.

Silloin tällöin ohjaajilta, valmentajilta ja muilta seuratoimijoilta usein jää huomioimatta se, että yleiseen laadukkuuteen vaikuttaa myös moni muu asia kuin harjoitusten sisällöt. Itse esimerkiksi olen aina pyrkinyt siihen, että mahdollisimman harva harjoitus jäisi pitämättä.

Esimerkkinä Lieksassa kesän yleisurheilukoulussa (ainakin) niinä vuosina kun itse olin vetämässä, sovittiin aina niin, että olipahan keli mikä tahansa, on ohjaajia paikalla. Kerran-pari kesässä sitten kävi niin, että vettä tihkutti tai satoi mutta ohjaajia oli silti paikalla ja lapsiakin aina vähintään muutamia. Tilanteen mukaan sitten harjoitus joko tehtiin lyhennettynä, sovellettiin jotenkin muuten tai odoteltiin sateen loppumista jonkin aikaa ennen harjoituksen perumista. Lieksassa talven urheilukouluissa puolestaan sovittiin niin, että joululoma on ainoa loma, jolloin harjoituksia ei pidetä. Ja joululomakin pyrittiin typistämään mahdollisimman lyhyeksi. Tällaiset pienet asiat ovat mielestäni kokonaisuuden kannalta tärkeitä, ja näillä ratkaisuilla harjoituskertoja saatiin vuoden aikana lisättyä helposti ainakin viidellä. Kun urheilukoulua oli pääasiassa kerran viikossa, tarkoittaa tuo viisi jopa kymmenen prosentin lisäystä harjoitusmääriin. Ja se on aika paljon se.

Joensuussa puolestaan Areena on aina silloin tällöin kiinni erilaisten tapahtumien takia. Usein nämä kiinniolot ovat pidennettyjä viikonloppuja, ja kun esimerkiksi yleisurheilijoilla ei ole oikeita korvaavia sisäharjoituspaikkoja tarjolla, joudutaan soveltamaan harjoitusten sisällöissä. Usein kuitenkin treenejä voidaan pitää viereisellä jäähallilla, lajijuttuja siellä ei voi tehdä mutta monia harjoitteita kuitenkin voi. Toinen vaihtoehto olisi tietysti jättää harjoitukset kokonaan pitämättä kun Areenaan ei pääse.

Toinen normaali esimerkki harjoitusten pitämättä jäämiseen on kisatapahtumat. Suuri osa lasten ryhmissä mukana olevista on sellaisia, joita varsinainen kisaaminen ei kovin paljoa kiinnosta. Jos ryhmällä on vaikka yksi harjoitus viikossa ja kovin usein harjoituskerran aikana sattuu kisat juuri sille päivälle, eivät tälläiset kilpailuttomat lapset vanhempineen ole kovin tyytyväisiä. Lieksassa tämä ongelma ratkaistiin jo parikymmentä vuotta sitten niin, että kesällä urheilukoulua pidettiin tiistaisin ja torstaisin mutta kaikki kisat pidettiin keskiviikkoisin. Tällöin kilpailemattomien ei tarvinnut käydä kisoissa ja silti kaikki urheilukoulukerrat saatiin pidettyä. Vastaavasti kilpailuista tykkäävät saivat lähes viikottain yhden ”ylimääräisen” yleisurheilukerran. Tällä tavalla kaikki urheilukoululaiset tavallaan voittivat.

Joten omien ryhmien kohdalla kannattaa miettiä kuinka paljon harjoituskauden aikana tulee ”turhia harjoitusten peruutuksia”. Kerran-pari harjoituskauden aikana se on ihan ymmärrettävää, mutta jos niitä tulee sen useammin alkavat ”laatupisteet” tippua. Ainakin minun silmissä.

Seuraavassa kirjoituksessa on tarkoitus pohtia hieman tilastoja ja ennätystuloksia.

Urheiluseuran toiminnan kasvattamisesta

Urheiluseurat ovat usein tilanteessa, jossa ne haluavat saada seuraansa uusia harrastajia. Ilman lisätoimia harrastajia harvoin kuitenkaan tulee lisää. Jotain tartteis siis tehdä. Mutta mitä? Seuraavassa muutaman asian muistilista, joita kannattaa ainakin pohtia. Ja pohtimisen jälkeen toteuttaa.

1) Missä olemme seurana nyt?

Kun muutosta lähdetään hakemaan, kannattaa aluksi tehdä analyysi siitä, missä olemme nyt. Paljonko on ryhmiä, harjoitusvuoroja, harrastajia ja ohjaajia/valmentajia? Minkä tasoisia ryhmiä, harrastajia ja ohjaajia/valmentajia on? Onko harjoitusvuoroja mahdollista lisätä? Onko lajin/seuran yleinen imago/tunnettavuus alueella riittävän hyvä?

Näihin kysymyksiin vastaukset löytyvät helposti ja ne ovat pohjana muutokselle.

2) Minne seurana haluamme lähitulevaisuudessa?

Hieman enemmän ajatustyötä vaaditaan siinä vaiheessa kun mietitään kehitystavoitteita tulevaisuudelle. Pelkästään ”haluamme lisää harrastajia”, ei ole ainakaan minusta riittävän motivoiva tavoite. Sopivampi tavoite esimerkiksi Lieksan kokoisessa kaupungissa voisi olla, että ”haluamme ensi syksyyn mennessä yhden uuden harjoitusryhmän ja 10 uutta lajin harrastajaa”.

Vähänkään suuremmissa seuroissa pelkästään harrastajamäärän lisääminen ei yleensä ole sopiva tavoite, vaan sen lisäksi olisi hyvä olla jotain laadullisia tavoitteitakin. Tälläisellä seuralla tavoitteena voisi olla vaikkapa ”tavoitteita on kaksi: 1) joka vuosi pyritään kasvattamaan harjoitusryhmämäärää yhdellä. 2) seuraluokittelussa tavoitteena on kasvattaa pistemäärää vuosittain 5%:n verran”.

Harrastajamäärän ja valmennuksen laadun lisäksi seura voi asettaa tavoitteita mm. harjoitusolosuhteisiin, seuran/lajin yleiseen asemaan alueella, seurayhteistyöhön, valmentajakoulutuksiin, talkoolaisten määrään, yhteistyökumppaneiden määrään yms. Näitä kaikkia kannattaa seurassa miettiä, mutta kaikkea ei kannata kerralla lähteä parantamaan. Toteutumismahdollisuus on huomattavasti suurempi kun työn alle ottaa kerrallaan vain yhden tai muutaman asian.

3) Tarvitseeko harjoituksiin tehdä selkeitä muutoksia kiinnostavuuden kasvattamiseksi?

Joskus avain suuremman harrastajamäärän saamiseen lajin pariin on harjoitusten selkeä muuttaminen entistä kiinnostavammaksi. Hieman karusti voisi sanoa, että 90-luvun toimintamallit eivät kaikilta osin toimi enää 2010-luvulla. Puhdas lajiharjoittelu ei enää ole ”se juttu”, jolla lajien kannattaa oman lajin urheilukerhoja lapsille pitää. Tietenkin myös lajijuttuja pitää harjoituksissa olla mukana, mutta tärkeimpänä osiona kannattaa olla monipuolisesti eri ominaisuuksia ja taitoja kehittäviä ratoja (tai muita vastaavia).

Liian usein näkee tilanteen, jossa seurat sanovat haluavansa lisää harrastajia, mutta eivät kuitenkaan muuta omaa toimintaansa mitenkään. Vanha totuuskin jo sanoo, että jos teet kaiken samalla tavalla kuin ennen, on tuloskin mitä todennäköisimmin sama.

Jos/kun huomataan, että harjoitussisältöihin kannattaa jotain päivityksiä tehdä, kannattaa eri lähteistä etsiä valmiita toteutustapoja. Yleensä nimittäin myös muut seurat ovat kamppailleet samojen haasteiden kanssa ja joku on jo keksinyt mitä kannattaa tehdä. Ja lajiliitoilta löytyy myös yleensä valmiita, ja jopa hyviä, materiaaleja joita kannattaa rohkeasti käyttää.

4) Onko meillä tarpeeksi hyviä vetäjiä treeneissä?

Erittäin tärkeä asia seuran vetovoimaisuuteen on harjoitusten vetäjät. Kun valmentajat treenissä ovat hyviä, alkaa puskaradio kyllä toimia jollain aikavälillä. Ja sitä kautta harrastajamäärä tulee kasvamaan jonkin verran ihan itsestäänkin. Valitettavasti sama toimii myös toisinpäin, jos treenin vetäjät eivät ole hyviä niin harrastajamäärät lähtevät nopeasti laskuun.

Mistä sitten tietää onko ryhmällä hyvä ohjaaja/valmentaja? Kaikkein helpoiten vastauksen saa kun kysyy ryhmäläisiltä, ryhmäläisten taustajoukoilta (yleensä vanhemmilta) ja seuran johdolta mitä mieltä he ovat valmentajan toiminnasta. Ja lisäksi kannattaa vielä seurata ryhmäläisten kehittymistä (lajitaidot ja tulokset). Nämä neljä kun näyttävät valmentajan olevan hyvä niin silloin hän lieneekin hyvä.

Oleellista on myös ymmärtää se, että yleensä ohjaaja/valmentaja ei ole hyvä kaikenikäisten kanssa, eikä välttämättä molempien sukupuolten kanssa. Voi myös olla niin että kaikki osa-alueet lajin sisällä tai yleisesti valmentamisessa eivät ole kovin hyvin hallussa. Siis 7-8-vuotiaiden yleisurheilukouluohjaaja voi olla aivan loistava ohjaaja omalle ryhmälleen vaikkei tietäisi seiväshypystä mitään, ei tietäisi kilpailutoiminnasta mitään eikä ole kuullutkaan maitohapollisesta tai maitohapottomasta nopeuskestävyysharjoittelusta. Vastaavasti 5 urheilijaa aikuisten arvokisoihin valmentanut valmentaja ei välttämättä ole hyvä vaihtoehto 10-12-vuotiaiden tyttöjen ryhmän valmentajaksi koska on tottunut toimimaan aikuisten valmentajana. Mutta toki hän myös voi olla hyvä tuonikäistenkin kanssakin.

Tärkeää olisi, että kaikki valmentajat pääsisivät tekemään valmennustyötä sellaisten ryhmien kanssa, joissa heidän vahvuutensa pääsevät parhaiten esille. Näin heidän ajankäyttönsä saadaan kaikkein parhaiten käyttöön.

5) Mistä saamme uusiin ryhmiin vetäjät?

Jos perustetaan uusia ryhmiä, tarvitaan niihin ryhmiin myös vetäjät. Ensimmäisenä kannattaa tietysti kartoittaa muiden ryhmien vetäjien mahdollisuus ottaa vastuulleen myös uusi ryhmä. Tämän jälkeen kannattaa kysellä aiemmin lähiaikoina ohjaustehtävissä olleet jos he voisivat nyt palata ohjaustehtäviin. Jos vieläkään ei ole vetäjää löytynyt, kannattaa kysellä seuran aikuisurheilijoiden ja yli 17-vuotiaiden harrastajien halukkuutta ohjaus-/valmennustehtäviin. Näiden jälkeen seuraavaksi kartoitus kannattaa tehdä paikkakunnalla oleviin aiemmin lajia harrastaneisiin. Ja tämän jälkeen katseet voi kohdistaa lajia harrastavien lähipiiriin (lasten vanhemmat, nuorten sisarukset jne.). Jos tässäkään vaiheessa ei vielä ole sitä yhtä tarvittavaa vetäjää löytynyt, kannattaa laittaa ohjaajan hakuilmoituksia paikkakunnan oppilaitosten ilmoitustauluille (tai sähköpostilistoille, somekanaviin jne.). Jossain vaiheessa ohjaaja kyllä löytyy. Mutta hyvin harvoin uudet ohjaajat tulevat omatoimisesti kyselemään ohjaustehtäviä itselleen.

Seuran kannattaa aina tarjota uusille ohjaajille/valmentajille seuran kustantamana koulutusmahdollisuus, tästä kannattaa mainita jo uutta ohjaajaa seuraan kyseltäessä. Ja mieluiten uudet ohjaajat kannattaa aluksi ottaa ”helppoihin” ryhmiin apuohjaajaksi ja siitä sitten sopivalla tahdilla kannustaa vastuullisimpiin tehtäviin.

6) Mistä uudet harrastajat saadaan mukaan?

Kun edellä oleviin viiteen kysymykseen on saatu vastaukset kasaan, voidaan siirtyä miettimään sitä miten harrastajia lopulta saadaan lisää lajin pariin. Oikeastaan vastaus tähän on hyvin helppo. Nimittäin sopivalla mainostamisella. Yleensä alkuun pääsee kahdessa edellisessä kirjoituksessani kertomillani ilmoitustaulu-, nettisivu- ja somemainonnalla. Tätä kannattaa tehostaa vielä lehtimainoksella ja kannattaa yrittää saada paikallislehteen juttu uuden lajin/ryhmän perustamisesta. Lisäksi jos aikaa löytyy niin kouluilla kannattaa käydä pitämässä demotunteja sopivalle kohderyhmälle. Ja kun ryhmä pyörähtää käyntiin kannattaa nettisivu- ja some-markkinointia jatkaa edelleen.

Yhteenveto

Jos muutosta halutaan, pitää ensin kartoittaa lähtötilanne ja sitten määrittää sopiva tavoite seuralle. Tämän jälkeen pitää miettiä miten harjoitussisällöistä saa entistä vetävämpiä. Uusille ryhmille (ja tietenkin nykyisillekin) pitää jostain löytää hyvät vetäjät. Jos nykyisistä vetäjistä ei niitä löydy, täytyy uudet vetäjät saada houkuteltua mukaan jostain muualta. Kun kaikki muut asiat on kunnossa, tarvitsee lopuksi enää markkinoida toimintaa. Hyvän markkinoinnin ansiosta mukaan on mahdollista saada uusia harrastajia, ilman markkinointia mitään muutosta ei varmasti tule tapahtumaan.