Aihearkisto: Yleistä

Vanhempien roolista nuoren urheilijan kohdalla

Urheilijoiden vanhemmat ovat yksi valmentajan läheisimmistä yhteistyökumppaneista. Sopivasti nuorta tukevana vanhemmat ovatkin valtavan tärkeä osa nuoren urheilijan valmentautumisessa, ja ennenkaikkea kasvamisessa kohti aikuisuutta. Vanhempien roolista puhutaan usein ”kolmen K:n periaatteella” eli Kuljeta – Kannusta – Kustanna. Jos vanhempi ei ole nuoren valmentaja, on juurikin nuo kolme asiaa niitä joita vanhemman tarvitsee tehdä. Jos nuorella ei ole muuta kyytiä harjoituksiin/kisoihin/leireille niin vanhemman tehtävä on järjestää kyyti. Vaikka nuori urheilija olisi kuinka hyvä tahansa ja vaikka harjoituksissa tehtäisiin täysin oikeita asioita, ei nuori pääse koskaan potentiaalinsa oikeuttamalle tasolle jollei kotoa tule tarpeeksi kannustusta. Kolmantena kohtana on sitten harrastuksesta aiheutuvien kulujen maksaminen, ainakin tärkeimpien kulujen kohdalla. Periaatteessa vanhempien rooli urheilussa on siis helppo mutta aikaa vievä koska harjoituksia, kisoja ja leirejä voi olla yllättävänkin paljon.

Itse olen vuosien saatossa nähnyt paljon loistavasti omaa rooliaan hoitavia vanhempia. Mutta muilta vanhemmilta (muualla Suomessa ja/tai muissa lajeissa) olen kuullut myös todella kehnoja tapauksia, joissa vanhemmat eivät ole ymmärtäneet omaa rooliaan lapsensa harrastuksessa. Useinhan vanhemmat kyllä yrittävät omilla toimillaan viedä lapsensa harrastusta eteenpäin mutta toimintatavat ovat sellaisia, että tilanne menee vain huonommaksi ja huonommaksi. Onneksi itse en ole kovinkaan hankaliin tapauksiin törmännyt. Alla muutamia pieniä esimerkkejä siitä, missä tilanteissa minusta vanhempien toimintatavat eivät aina vie lapsen harrastusta varsinaisesti eteenpäin, ainakaan pidemmällä aikavälillä:

Liikaa kilpailuja ja kisoihin pakottaminen

Monesti jo noin 9-vuotiaan lapsen vanhemmat kierrättävät lapsiaan kisoissa lähes viikottain myös muualla kuin kotikentällä. Kilpailemaan oppii vain kilpailemalla ja kilpailut ovat hyviä paikkoja kehittyä, mutta 9-vuotias ei ole sama kuin 17-vuotias. 9-vuotiaalle riittää ihan hyvin vielä pääasiassa oman seuran pienet kisat ja noin kerran kuussa oman kentän ulkopuolella pm-kisat tai jotkin muut vastaavat. Ehkä kerran kesässä voi lomamatkaan yhdistettynä käydä jossain kauempanakin kisoissa. Hyvin usein runsaaseen kilpailemiseen liittyy myös se, että lapsi ”pakotetaan” kilpailemaan oudommissa lajeissa. Jos jo 9-11-vuotiaana kisataan paljon ja kierretään kisoja ympäri Suomea niin harvoin näitä samoja kisaajia näkyy enää 17-vuotiaiden kisoissa mukana. Suurin kisojen viehätys ja nousujohteisuus kisojen tasossa on saavutettu jo turhan aikaisessa vaiheessa. Nousujohteisuutta pitäisi malttaa noudattaa myös 13-15-vuotiaiden osalta, liian paljon liian aikaisin ei ole koskaan hyvästä.

Liian aikaisin lajivalmennuksen pariin

Usein vanhemmat yrittävät saada omia lapsiaan lajivalmennuksen pariin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Hyvin usein esimerkiksi yleisurheiluseuroissa hieman enemmän lajipainotteinen harjoittelu alkaa noin 13-vuotiaana. 7-12-vuotiaat kuuluvat yleensä yleisurheilukouluryhmiin, joissa harjoitellaan kaikkia yleisurheilulajeja ja kaikkia mutakin perusliikuntataitoja. Itse olen täysin tälläisen jaon kannalla, Alle 12-vuotiaan on aivan turhaa erikoistua mihinkään lajiin tai lajiryhmään. Parhaiten lapsi/nuori kehittyy kun tekee monipuolisesti kaikkea. Sama kiire vanhemmilla on usein myös yleisurheiluleirityksissä. Moni 11-vuotias yritetään saada 12-14-vuotiaille suunnatuille piirileireille ja 13-vuotias 14-17-vuotiaiden alueleiritykseen. Minun kokemuksen perusteella näissä vuotta nuorempina leirityksiin nostamisissa ei vaan ole mitään järkeä. Leireillä kouluttajina on kuitenkin niin hyviä valmentajia, että he suunnittelevat leirien sisällöt ikäryhmälle sopiviksi. Jos ikäryhmä lähtee laajenemaan nuoremmaksi ja nuoremmaksi, on harjoitusten ja leirityskokonaisuuksien suunnittelu turhan haastavaa. Itse olen myös usein kysynyt olisiko esim. näiden 13-vuotiaiden alueleirityksiin pyrkivien nuorten vanhempien mielestä neljän vuoden päästä kiva, jos heidän lastensa ollessa 17-vuotiaita, samaan leiritykseen nostettaisiin heitä neljä vuotta nuorempia. Vai haluaisivatko he mieluummin harjoitella suunnilleen saman ikäisten kanssa? Ainakin minä valmentajana haluaisin, että minun 17-vuotiaat urheilijat saisivat harjoitella leireillä niinkuin 17-vuotiaan urheilijan pitää harjoitella, ei niinkuin 13-vuotias harjoittelee.

Ennätyksistä palkitseminen

Itse en koskaan ole ymmärtänyt sitä, että lapsi saa rahapalkinnon siitä, että tekee oman ennätyksensä. Muistaakseni en itse ole vanhemmiltani koskaan saanut rahapalkintoa, enkä sitä kyllä olisi näin jälkikäteen ajateltuna halunnutkaan. Rahapalkinnot ohjaavat motivaatiota minusta liian paljon palkintojen suuntaan kun keskittyminen pitäisi olla hyvässä treenaamisessa ja sitä kautta kehittymisessä. Jos siis lapsi pyytää rahapalkintoa ennätyksestä niin mieluummin sellainen kanttaa jättää sopimatta. Paljon parempi palkinto on kehuminen ja kannustaminen harjoittelun jatkamiseen. Rahapalkinnot kuuluvat sitten siihen vaiheeseen kun urheilija on nousemassa aikuisten kansainväliselle tasolle, ja siihen 9-15-vuotiailla on yleensä vielä aika pitkä aika.

Suoritusvälineet viimeisen päälle

Itse ihmettelen monien vanhempien hinkua hankkia jo 11-vuotiaalle kaikkien yleisurheilulajien erikoiskenkiä ja viimeisen päälle olevia heittovälineitä. Tuon ikäinen pystyy vielä aivan hyvin tekemään kaikki piikkarilajit yleispiikkareilla ja rinkiheitot lenkkareissa. Eikä 13-vuotiaskaan tarvitse vielä useita erikoislajien kenkiä. Niiden aika kyllä tulee myöhemmin, jos on tullakseen. Moni vanhempi esimerkiksi saattaa ostaa lapselleen pikajuoksupiikkarit mutta hyppyyttää niillä myös pituushyppyä. Tälläisessä tapauksessa jalkojen hajoamisen riski pituushypyssä on melko suuri. Mieluummin käyttäisin molemmissa vain yleispiikkareita, joilla niilläkin voi tehdä aivan riittävän hyviä tuloksia molemmissa lajeissa.

Toinen ”turha” rahankäyttökohde on viimeisen päälle olevat heittovälineet lasten sarjalaisille. Esimerkiksi lasten keihäisiin on ”turhaa” käyttää satoja euroja. Riittävän hyviä saa huomattavasti halvemmallakin. Ja lapsen urheilu-uran kehittyessä nuorten sarjojen kautta aikuisiin on ollut aivan yhden tekevää lentääkö 13-vuotiaan tytön keihäs 33 vai 31 metriä. Sillä ei pitemmän päälle ole vaan mitään merkitystä. Mieluummin junnuvaiheessa piikkareissa ja välineissä säästetyt rahat kannattaa käyttää sitten yli 16-vuotiaana harjoittelusta aiheutuviin tärkeämpiin kuluihin.

Seuran yhteismajoitukset kisareissuilla

Yleisurheilussa harjoittelun, kisaamisen ja kehittymisen ohella tärkeätä on myös kavereiden kanssa ajan viettäminen, uusiin urheilijakavereihin tutustuminen ja kisareissuilla urheilijan elämään tutustuminen. Itse aikoinaan omalla urheilu-urallani olin meidän seuran ainoa urheilija käytännössä kaikissa niissä Sm-kisoissa, joissa nuorten sarjoissa kävin. Silloin en siis päässyt oikein seuran yhteismajoituksia kokemaan. Nyt valmentaja niin LU:ssa kuin Katajassakin olen kyllä aina ollut kisareissujen yhteismajoitusten kannalla. Ja jos tarjolla on koulumajoitus niin minun mielestä kaikkien alle 17-vuotiaiden (Sm-kisoissa alle 15-vuotiaiden) pitäisi ilman muuta mennä sellaiseen. Näissä urheilijat pääsevät paremmin tutustumaan toisiinsa ja mahdollisesti muihin kisaajiin. Ja samalla valmentaja oppii tuntemaan urheilijoita entistä paremmin. Lisäksi valmentajan on huomattavan paljon helpompaa kontrolloida kaikkia valmennettaviaan/huollettaviaan kun majoitus tapahtuu samassa luokassa. Tällöin esim. nukkumaan menot, ruokailut ja kisapäivien suunnitelmat on huomattavan paljon helpompia vahtia/järjestää kuin silloin jos urheilijat ovat levällään useissa majapaikoissa. Monihan perustelee yhteismajoituksesta poisjääntiä sillä ettei siellä saa nukuttua kunnolla. Omat kokemukseni ovat kyllä viime vuosilta sellaisia, että aina koulumajoituksissakin hiljaisuudet ovat tulleet ajallaan ja herätyksetkään eivät ole herättäneet liian aikaiseen. Tietenkin jossain hotellimajoituksessa pehmeässä sängyssä saattaa nukuttaa hieman paremmin kuin kovalla retkipatjalla mutta taas kyse on niin pienestä asiasta kokonaisuudessa, että itse siis valitsisin ilman muuta yhteismajoituksen. Hyvin usein tilanne onkin se, että lapset/nuoret itse voisivat tuollaiseen yhteismajoitukseen tullakin mutta vanhempien mielestä majoitus on liian huono. Ehkä todellisuudessa vanhemmat vain siis itse haluavatkin pehmeämpiin sänkyihin nukkumaan. Ja taas halvempi majoitus useita kertoja vuodessa säästäisi aika monta euroa tärkeämpiin kuluihin.

Erään ison suomalaisen yleisurheiluseuran (eli HKV:n) valmentajien kanssa YAG:ssa majoitusasioista jutellessani, sain heiltä hyvin vahvistusta omille ajatuksilleni. Heillä nuoret urheilijat käytännössä ”pakotetaan” yhteismajoitukseen esimerkiksi Sm-viesteissä ja junnujen Sm-kisoissa. Mielestäni tämä on täysin oikea tapa toimia kun kisaajia on usean viestijoukkueellisen verran.

Vanhemmat kisareisuilla mukana

Viimeinen asia, jonka tässä yhteydessä otan esiin, on vanhempien mukana oleminen kisareissuilla. Vanhempien mukana oloa ei oikeastaan kukaan pysty estämään, joten ilman muuta vanhemmat kisoissa saavat olla mukana. Etenkin pienemmissä kisoissa vanhempien mukana olo on jopa suotavaa, kuuluuhan KKK-periaatteen mukaan kuskaaminen vanhempien tehtäviin. Isommissa kisoissa, jos urheilijan valmentaja ja/tai seuran muita valmentajia on mukana, ei vanhempien mukana olo ole enää niin välttämätöntä. Usein urheilijat ovat jopa mielellään reissussa ilman vanhempiaan.

Jos kisassa mukana on sekä valmentaja että vanhempi niin eteen tulee hyvin usein ongelmallisia tilanteissa joissa valmentaja ja vanhempi haluavat nuoren urheilijan tekevän eri asioita. Näissä asioissa itse yleensä annan vanhemman määrätä miten toimitaan vaikka tietäisinkin että jokin toinen tapa olisi lopputuloksen kannalta parempi. Ja yritän usein toimia niin, että urheilijalle neuvoja tulee vain yhdeltä ihmiseltä, silloin jos vanhempikin toimii samoin, ei ongelmaa pääse syntymään. Yleensä homma toimii parhaiten silloin, kun valmentaja valmentaa ja vanhempi (jos on mukana) noudattaa KKK-periaatteen mukaista kannustamista.

Yhteeenveto

Parhaiten homma toimii kun valmentaja valmentaa ja vanhemmat kuljettaa, kustantaa ja kannustaa. Mutta näiden lisäksi valmentajan ja vanhempien pitää pystyä keskustelemaan, joissain tilanteissa vanhemmalle voidaan sopia jotain lisärooleja. Ja joillain kisareissuilla vanhempien ei tarvitse olla edes mukana.

Ja kannattaa muistaa että lapsen/nuoren urheilu-uran tavoitteet kannattaa olla kaukana tulevaisuudessa. Monet pienet valinnat voivat antaa pikavoittoja mutta eivät kuitenkaan ole niitä parhaita valintoja, jos halutaan tehdä parhaat tulokset vasta myöhemmässä vaiheessa urheilu-uraan.

Loppuun vielä muistutus siitä, että itselläni on onneksi käynyt pääasiassa ”hyvä tuuri” urheilijoidenkin vanhempien osalta. Tai ainakaan minulla ei ongelmia ole juurikaan ilmennyt. Ei ainakaan isoja.

Jukola-reissu onnistui täydellisesti

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä juostu Jukolan Viesti oli itselleni tämän vuoden urheilujen päätavoite. Enossa juostu viesti oli sen verran lähellä kotimaisemia että tällä kertaa saatiin nauttia jonkin verran jopa kotikenttäedusta. Maastotyyppi oli ehkä hieman tutumpaa kuin jossain muualla Suomessa mutta tällä kertaa kotikenttäetu tuli enemmänkin muualta kuin maaston tuntemisesta.
Meidän joukkueen pääorganisoija Petri ilmoitti talvella meidän (Kuusiston Jylhän) kaksi joukkuetta kisaan heti ensimmäisenä (KuJy1 ja KuJy2 olivat siis ilmoittautuneiden listalla kaksi ensimmäistä joukkuetta) ja varasi kaksi telttapaikkaa kisakeskusta lähimmiltä paikoilta. Majapaikoista vaihtoalueelle ei olisi ollut varmaan juuri paljoakaan yli 100 metriä. Torstaina saatiin sitten Petrin kautta tieto, että kaikki joukkueen jäsenten autot saataisiin parkkiin noin 200 metrin päähän kisakeskuksesta Petrin erään tutun kotipihaan. Perjantaina sitten samainen kaveri lupasi, että saamme pystyttää majoitustelttamme hänen pihalleen. Näin majapaikkamme siirtyi hieman kauemmaksi alkuperäisestä, mutta samalla telttapaikat muuttuivat epämääräisestä metsäleirinnästä viimeisen päälle huollettuun pihanurmikkoon. Samaan ilmaiseen palveluun kuului vielä sähköt ja juokseva vesi. Näin joukkueen virallisessa mediakeskuksessa oli televisio päällä koko tapahtuman ajan ja siitäkin pystyttiin seuraamaan viestin etenemistä. Lisäksi mediakeskuksessa seurattiin joukkueiden väliaikojen kehittymistä useamman kännykän/padin avulla. Tähän kun lisättiin vielä täydellinen suunnistuskeli, oli puitteet enemmän kuin kohdallaan. Virallinen veikkaus onkin, ettei näin hyviin puitteisiin enää meidän joukkueet pääse missään tulevissa Jukolan Viesteissä.

Omalla kohdallani edessä oli siis KuJy:n kakkosjoukkueen kakkososuus. Osuus oli viestin pisin (13,8-14,2km) ja yöosuus (lähtö noin 1.00 sunnuntaiaamuna). Koskaan en ollut juossut yli 10 kilometrin lenkkiä ja pisin suunnistuskin oli noin 9 kilometrin radalla, joten oli olemassa pieni epävarmuus siitä miten voimat riittäisivät koko matkalle. Lisäksi pari viime aikojen viimeistelytreeniä oli ollut hieman heikkoja. Esimerkiksi kahden viikon takainen yösuunnistus noin 6 kilometrin radalla kesti noin 2 tuntia ja 14 minuuttia ja viime viikolla kävin yhdellä Jukolan harjoituskartalla suunnistamassa mutten löytänyt kaikkia rasteja, joten suunnistin reitin lyhennettynä. Torstain viimeinen kuntosuunnistus Vallisärkällä tosin meni omalle tasolleni hyvin joten siitä sain jonkin verran lisää itseluottamusta.

Tavoitteeksi olin asettanut itselleni reilun kolmen tunnin suunnistuksen, todennäköisesti radalla menisi noin 3,5 tuntia mutta pidempäänkin olin henkisesti varautunut. Koska tulossa olisi pitkä reissu, yritin tehdä viimeisen päivän valmistautumisen mahdollisimman hyvin. Ruokailut pyrin hoitamaan päivän aikana hyvin, nestettä join riittävästi, ylimääräistä jalkojen rasittamista pyrin välttämään ja otin suunnistusreissulle mukaan pieneen selkäreppuun mm. energiageelejä. Kun kelin oli ennustettu olevan yölläkin melko selkeän, päätin viimeisen päivän aikana että valitsen suunnistuslampuksi kahdesta vaihtoehdosta hieman pienemmän kun lampun pääasiallisena tehtävä tulisi kuitenkin olemaan vain kartanlukemisen helpottaminen.

Suunnistuskartta 18.6.2017

Suunnistus eteni rastiväleittäin lopulta näin:
0-1: Olin päättänyt, että K-pisteelle juoksen ja sitten menen vaikka kävelemällä ykkösrastille, mutta tämä väli on osuttava mahdollisimman hyvin kohdilleen että suunnistus saisi hyvän alun. Väli oli kolmen kilometrin mittainen ja rastivälillä oli jo ensimmäinen juottopistekin. Tulin käytännössä koko välin lopulta juoksemalla ja kävin katsomassa väärän hajontarastinkin mutta siirryin siitä melko kätevästi omalle rastillekin. Startti kuitenkin omalle osuudelle oli kokonaisuudessaan erinomainen.
1-2: Lyhyt väli, mutta etukäteen olin päättänyt, että kaikki lyhyet rastivälit otan rauhassa koska usein näissä tulee helposti pummeja. Nyt rastille tulin suoraan.
2-3: Tarkoistus oli juosta isolle polulle ja sitä kautta rastille. Tulinkin polulle, jota lähdin  lyhyen matkan ajaksi seuraamaan mutta näköjään polku oli väärä. Onneksi huomasin, ja paikkasin nopeasti. Itse rasti löytyi sitten nopeasti.
3-4: Tässä oli lyhyt väli ja helppo rasti. Ilmeisesti tämä rasti oli myös väliaikarasti.
4-5: Tämä väli meni kävellen kun väli sisälsi ison mäen. Onneksi rastille oli menossa muitakin, joten rasti löytyi helposti.
5-6: Lyhyt ja helppo väli.
6-7: Lyhyt väli mutta lähdin hieman oikealle (näköjään väärille hajonnoille menevälle polulle). Rastilta sitten toisten neuvoilla kohti omaa hajontaa.
7-8: Helppo väli aukon kautta tietä kohti.
8-9: Juomapisteen kautta ja varman päälle tien kautta koukku.
9-10: Lyhyt väli mutta varmistin taas vielä tien kautta. Näköjään tässäkin olisi ollut muitakin rasteja lähellä, joten onneksi varmistin tuolta tieltä.
10-11: Varman päälle teitä pitkin mahdollisimman lähelle rastia ja sitten suoraan etelään.
11-12: Suon yli rinteeseen. Suo oli sen verran hankala, että seurasin vain polkua. Rinteessä oli paljon kiviä, joten oma sijainti ei ollut oikein hallussa. Joten kävin väärän hajontarastin kautta ottamassa suuntaa. Pieni koukku siis muttei mikään paha.
12-13: Periaatteessa helppo suunnalla ja vihreiden reunassa mentävä väli. Alkupätkällä oli kuitenkin paljon kivikkoa joka ohjasi vihreälle. Sen jälkeen helpohkosti lähelle rastia ja pienen katselun jälkeen rastillekin.
13-14: Varman päälle linjaa ja teitä pitkin rastille.
14-15: Letkassa polkuja pitkin rastille.
15-16: Letkassa kävellen hieman vasemmalta ohi, mutta kuitenkin riittävän varmasti.
16-17: Lyhyt väli, josta juomapisteen kautta rastille.
17-18: Rauhassa kävellen rastille.
18-19: Alkuun tosi hankala vihreä pätkä. Kuitenkin suunnalla ”tuurilla” oikealle rastille.
19-20: Suunnalla rastille. Kävin varmuuden vuoksi katsomassa yhden vääränkin rastin mutta silti oma suunta säilyi oikeana. Tämä ja edellinen rasti olivat paikoissa, joissa olisi normisuunnistuksella ollut mahdollista pummailla vaikka kuinka paljon. Nyt onneksi ”satuin” molemmille hyvin.
20-21: Kiersin varmuuden vuoksi vasemman kautta isoja polkuja/teitä pitkin mahdollisimman lähelle rastia. Monesti kuntorasteilla ja muissa suunnistuksissa polkujen suuntien hahmottaminen on tuottanut hankaluuksia ja olen joskus lähtenytkin ainakin 90 astetta väärään suuntaan, nyt pyrin ottamaan nämäkin varman päälle. Ja onnistuinkin täysin suunnittellusti. Lähellä rastia olisi ollut mahdollista ajatua väärälle rastille mutta onneksi rastinotto onnistui taas hyvin.
21-22: Tähän asti suunnistus oli mennyt lähes täydellisesti ja juoksukin oli tuntunut hyvältä. Tässä vaiheessa päätin, että loput rastit otan vielä entistäkin varmemmin etenemisvauhtia vähentämällä ettei hyvä suunnistus mene pilalle. Lisäksi seuraavat kaksi rastia näyttivät haastavilta, joten otin molemmat välit ihan kävellen. Rastille osuinkin suoraa ja jopa vedin paria takana suunnistavaa oikeaan suuntaan.
22-23: Tämänkin välin kävelin varovasti, mutta suoraan rastille. Rastivälillä ja rastillakin piti muutamille muille näyttää kartalta tarkkaa sijaintia kun olivat hieman erikohdassa missä olivat kuvitelleet.
23-24: Väli näytti haastavalta, joten päätin kiertää vasemmalta jopa polun kautta. Välillä kuitenkin tuli pari nopeampaa takaa ohi joten lähdin seuraamaan heitä enkä mennyt ihan polulle asti. Tämä oli oikeastaan ainoa kohta koko suunnistuksessa jossa en noudattanut omaa suunnitelmaani reitinvalinnassa vaan päätin vaihtaa oman suunnitelman toisten peesaamiseen. Tällä muutoksella varmistin sen, etten jää yksin pööpöilemään minnekään jos en rastia löytäisikään. Rastivälin lopulla koko ryhmälle tuli jo pieni epävarmuus omasta sijannistamme mutta pienellä tuurilla etenimme kuitenkin oikeaan suuntaan ja löysimme rastin hyvin.
24-25: Suunnalla suoraan rastille. Jälkikäteen kävi ilmi, että nämä kaksi rastia olivat olleet todella potentiaalisia pummauspaikkoja. Näihin olisi saanut helposti menemään 10 ylimääräistä minuuttiakin, jopa enemmänkin.
25-26: Helppo väli ja suoraan rastille.
26-27: Helppo väli.
27-maali: Yllättäen voimia oli vielä jäljellä, joten sain ohiteltua vielä muutamia.

Kartalla matkaa osuudella oli 13,8 kilometriä ja itselleni pienten kiertojen jälkeen matkaa kertyi 16,5 kilometriä. Varsinaista pummaasti (nämäkin ”ainoastaan” väärillä hajoinnilla käymistä) ei tullut kuin ehkä 150 metriä koko matkalla. Aikaa reissuun meni 2 tuntia ja 23 minuuttia.
Etukäteen olin ajatellut että täydellisellä suorituksella pääsisin 3 tuntiin ja 3,5 tuntia olisi sellainen johon voisin edelleen olla tyytyväinen. Nyt meni 40 minuuttia kovempaa kuin ”täydellinen” suoritus ja yli tunnin kovempaa kuin mihin realistisesti olin odottanut. Pitkän osuuden rasitukset pelottivat etukäteen mutta lopulta matkakaan ei tuntunut edes pahalta vaikka suuren osan reitistä meninkin juoksemalla. Ja yöosuuskaan ei aiheuttanut ongelmia, alkupätkä oli sellaista jossa lamppua tarvittiin, mutta puolimatkan kohdilla jo ensimmäisen kerran sammutin lampun hetkeksi kun ei siitä paljoa apua ollut.

Joten omasta mielestäni tämä oli nyt täydellinen suoritus. Veikkaisin, ettei tälläisiä satu omalle kohdalle kovin usein. Kovempaa tietenkin on mahdollista edetä vaikka kuinka paljon ja sitä kautta saada parempia aikoja samanlaisille matkoille. Mutta näin pienillä pummeilla eteneminen tullee olemaan harvinaista.

Jukolan Viestissähän on mahdollista edetä pelkästään toisia seuraten jos eteen sattuu saman osuuden juoksija/juoksijoita, jolla on samat hajontarastit. Itse kuitenkin yritin tehdä koko ajan omaa suoritus, ainakin pyrin pysymään mahdollisimman hyvin kartalla omasta sijainnistani. Kaikilta rasteilta lähtiessäni tein suunnitelmat, joita pyrin noudattamaan koko rastivälin. Aika usein moni muukin oli sitten tehnyt samat valinnat. Melko puhtaasti toisia seuraamalla menin vain rasteille 5, 7 (loppupätkä väärältä hajonnalta), 13, 15, 16, 19, 21 (loppupätkä) ja 24 (loppupätkä). Kaikki muut välit menin sitten omien valintojen mukaan, yleensä tosin muiden uria pitkin.

Suunnistuksen hienouksia on mahdollisuus verrata omaa suoritusta kaikkiin muihin. Itse ajattelen Jukolan viestistä niin, että 1, 2 ja 7 osuuksilla normijoukkueilla on parhaat suunnistajat ja näin noilla osuuksilla hyvät osuussijoitukset ovat kaikkein vaikeimpia saavuttaa. Minä olin nyt kakkososuudella loppuajoissa sijalla 982. Viime vuonna olin helpoimman (eli neljännen) osuuden listalla 1133. Nyt siis sijoituin korkeammalle vaikka osuuden tasokin oli varmasti kovempi. Lisäksi nyt karttakilometrivauhti oli 10:25 mikä on minulle aivan loistava. Tuota keskivauhtia vertaamalla omaa aikaa pystyy vertailemaan myös muiden osuuksien juoksijoiden aikoihin.

Kakkosjoukkueen lopullinen sijoitus viestissä oli 1080 mikä on pääosin hyvin kokemattomalle joukkuelle loistosuoritus. Huomattavasti kokeneempi ykkösjoukkue suunnisti sijalle 630.

Tälläinen oli siis omalta osaltani tämän vuoden Jukolan Viesti. Hieno reissu mutta tulipahan tehtyä. Todennäköisesti ensi vuonna Hollolassa juostaan sitten uudestaan.

Keskiviikkona loikkia

Eilen ohjelmassa oli loikkatreeni ja treenaamassa olivat Niina ja Sanna. Tällä kertaa verryttely sisälsi vähän hölkkää, hyppynaruhyppelyitä ja verryttelyhyppelykoordinaatioita sekä hieman liikkuvuutta ja keskivartalon aktivointeja. Verryttelyn loppuun juostiin vielä pari avausvetoa.

Niinan loikkaosio alkoi muutamalla sarjolla vaihtokinkkoja sekä parin askeleen vauhdilla 5-loikkaa. 3-loikkaa 7-askeleen vauhdilla Niina hyppi noin 15 kertaa ja 9-askeleen vauhdilla reilut puolenkymmentä kertaa. Perusloikkimisen taso vaikutti taas nousseen hieman viime viikkoisesta. Eikä loikkiminen ainakaan harjoituksen aikana koskenut juuri mihinkään. Joten oikeaan suuntaan ollaan monella tapaa menossa.

Sannalla loikkaosio sisälsi pelkästään vuoroloikkia. Sanna hyppikin niitä sitten reilusti, ehkä parikymmentä kertaa noin 10-loikan. Kun loikkia on viimeisen vuoden aikana hypitty melko vähän, oli tämänkin kertaiset loikat lähinnä loikkatekniikan kehittämistä. Ja loikkaaminen näyttikin paranevan huomattavasti treenin alusta treenin loppua kohden.

Loppuhöntsäilyjen kanssa treeni kesti noin kaksi tuntia.

Viikon ensimmäinen treeni

Aiemmin olen kirjoittanut tänne käytännössä kaikki treenit joissa olen ollut valmentamassa. Nykyään suuri osa treeneistä on sellaisia, joita en tänne ole lisäillyt. Nyt rajan olen nimittäin vetänyt siihen, että lisään vain ne harjoitukset joissa urheilee henkilökohtaisia valmennettaviani. Normiviikolla ”kirjoittamattomia harjoituksia” ovat ainakin tiistain ja torstain akatemiatreenit sekä maanantain, perjantain ja lauantain junnutreenit. Akatemian treeneissä urheilijat ovat pääosion 16-19-vuotiaita yleisurheilijoita ja nuo junnutreenit koostuvat kolmesta eri ryhmästä (kahdessa ryhmässä on 11-13-vuotiaita ja yhdessä 13-17-vuotiaita). Lisäksi säännöllisen epäsäännöllisesti tulee vielä muitakin treenejä tai noille ryhmille lisätreenejä.

Tiedän, että aiemmin useat lukijat ovat luulleet että nämä treenit joita tänne kirjoittelen, ovat minulla työaikaa. Näinhän ei siis ole ollut aiemminkaan kuin akatemiatreenien osalta, muut treenit ovat olleet pääasiassa vapaa-ajalla tapahtuvaa valmentamisen harrastamista. Nyt juuri tällä hetkellä valmennushommat menevät siis pääasiassa niin, että tänne kirjoittelen vapaa-ajalla tekemiäni valmennushommia ja kirjoittamatta jäävät sitten ne työajalla tehtävät valmennukset. Näin siis juuri nyt mutta tilanne saattaa taas muuttua ihan milloin tahansa.

Tänään olin osittain vetämässä yhden valmennettavani treeniä ja sen lisäksi kolmisen tuntia junnujen treenejä. Niinan treenin alkuun hölkkäiltiin noin kilometriä, käveltiin aitoja 9×5-6-aitaa (suoraan, takaperin, jalan heilautuksilla, väliaskeleella, viivi-liike) ja tehtiin kuminauhakävelyitä ja -jumppia. Treenin pääosiona oli kuntopallonheitot. Tämän päivän heitoissa/potkuissa liikkeiksi valittiin pelkästään teräviä heittoja. Toistoja tuli noin 16×10-15, pääasiassa kolmen kilon pallolla. Kuulanheittojakin treeniin kuului muutamia sarjoja. Lisäksi Niina teki vielä lihaskuntoa. Treeni kesti vajaat puolitoista tuntia.

Heidin nopeustreeni

Heidin eilinen treeni alkoi normaalilla verryttelyllä ja muutamilla aitakävelyillä. Koordinaatioina tehtiin pyöritys- ja kuopaisujuoksua sekä suorin jaloin juoksua, kaikkia noin 2×20 metriä. Juoksuina juostiin piikkareissa 4×30 metriä kovasti/täysillä kovimman ajan ollessa 4,06.

Juoksujen jälkeen tehtiin korkeushypyn osaharjoitteita ponnistelemalla korokkeille. Ponnistuksia tehtiin noin 5×8 toistoa. Treenin loppuun Heidi teki vielä polvenhallintaliikkeitä kuminauhalla. Treeni kesti puolisentoista tuntia.

Hienoa Kataja Basket!!!

Tämä kausi on ensimmäinen kun olen seurannut minkään pallopelijoukkueen edesottamuksia koko kauden ajan. Mutta eipähän sattunut huono vuosi ensimmäiseksi vuodeksi. Joukkueeksi valikoitui kaikkein luonnollisimmin nimittäin Kataja Basket. Pelaajat ovat periaatteessa seurakavereita mutta samalla myös työkavereita. Vaikka eihän me oikeasti töitä samassa paikassa tehdä eikä edes tunneta toisiamme kuin naamalta. Tänään työkaverit sitten voittivat Suomen mestaruuden.

Se miksi sitten aloin seuraamaan Kataja Baskettia juuri tällä kaudella johtui monesta asiasta. Näitä syitä ovat esimerkiksi seuraavat:

  • Nyt oli ensimmäinen vuosi kymmeneen vuoteen kun vapaa-aikaa on ollut keskiviikkoisin ja viikonloppuisin jonkin verran. Yksinkertaisesti siis vain ehdin pelejäkin seuraamaan. Edelliset viisi vuotta ovat olleet sellaisia, että talvikauden aikaan valmentamisesta vapaat illat ovat jääneet jopa alle kymmeneen per kausi.
  • Joukkueessa pelasi muutamia tosi mielenkiintoisia pelaajia (mm. Rannikko liigan parhaana pelaajana ja Arnold liigan parhaana pistemiehenä). Koska itse olen täysin yksilöurheiluihminen seuraan joukkuelajejakin yleensä yksilöiden kautta.
  • Valmentajan rooli tämän vuoden joukkueessa oli käsittääkseni poikkeuksellinen. Hyvin suuren osan valmennushommista tekivät apuvalmentaja Tuomas sekä kokeneet pelaajat (ennen kaikkea Rannikko). Tällainen ratkaisu ei voi toimia ellei joku pidä kokonaisuutta hallussaan. Tämä homma onnistui ilmeisen hyvin päävalmentaja Salmiselta.
  • Joukkue ei ollut ennakkokaavailuissa mitenkään suosikin asemassa. Enemmänkin jännitettiin pääseekö joukkue edes playoffseihin. Tälläista tilannetta ei Katajassa ole ollut pitkään aikaan. Toisaalta se oli juuri yksi pääsyy siihen miksi aloin joukkuetta seuraamaan. Jotenkin vaan ajattelin että on mukavampi seurata kehittyvää joukkuetta kuin sellaista jolla on vain hävittävää.
  • Tällä kaudella kaikkien Katajan kotiotteluiden lapsiparkin ovat hoitaneet Niina, Iida, Sanna ja Oona. Ja hienosti ovatkin homman hoitaneet. Lapsiparkista ja muista sattuneista syistä johtuen treeneissä on useita kertoja viikottain juteltu korikseen liittyvistä jutuista.
  • Yksi syy on myös se, että syksyllä osallistuttiin toimiston porukalla yliopiston Campus Serieen, jossa korista pelattiin kolmen hengen joukkueilla yhteen koriin. Ikinä aiemmin en ollut pelannut korista muuta kuin yleisurheiluharjoitusten alkuverryttelyssä. Nyt noissa syksyn peleissä aloin hieman ymmärtää miten koripalloa pelataan. Se pieni ymmärrys ei tosin vielä siirtynyt omaan peliin juuri ollenkaan.

Kotipelejä tuli käytyä katsomassa kauden aikana yhtä paljon kuin kaikkien pääsarjajoukkueiden pelejä aiempina vuosina yhteensä. Ja lisäksi vieraspelejäkin seurailin live-tulospalveluista aina kun mahdollista vaan vähänkään oli. Kun pelejä tuli paljon seurattua niin lajin terminologiaa ja muita lajiin liittyviä juttuja alkoi ymmärtämään koko ajan paremmin ja paremmin. Tosin edelleenkin on paljon juttuja joita en ymmärrä.

Syksyllä heti noin viidennen pelin tietämillä oli nähtävissä että joukkueella on mahdollista voittaa kenet tahansa. Yleensä tiukoissa peleissä, näin yleisurheiluvalmentajan silmin, pelaajilta vaan loppui kunto kolmannella neljänneksellä. Kun kautta meni hiukan eteenpäin niin tiukat kamppailut alkoivat kääntyäkin voitoksi mutta samalla muutamien pelaajien loukkaantumiset sotkivat hyvään suuntaan menossa olleita systeemeitä.

Tammi-maaliskuussa Kataja oli ainakin minun papereissa jo liigan paras joukkue. Mutta samalla täysin neljän pelaajan varassa. Moneen otteeseen sanoinkin että avausviisikko pärjää ketä vastaan vaan mutta yksikin loukkaantuminen tiputtaa joukkuetta paljon alaspäin. Europeleissä ja monissa normipeleissä kävi selväksi että Arnold pystyisi itse ratkaisemaan ottelun jos sille päälle sattuu. Ja sitä odotinkin playoffseista ja etenkin finaaleista jos joukkue sinne asti selviytyisi.

Playoffseissa tilanne on sitten aina täysin eri kuin runkosarjassa. Ratkaisupeleissä paineita on eri tavalla kuin ”merkityksettömissä” runkosarjan otteluissa. Aiempina vuosina Katajalta on puuttuneet mestaruuteen vaadittavat ratkaisupelaajat ja joukkueen kantavat voimat ovat hieman ”jäätyneet” ratkaisuhetkillä. Tänä vuonna Rannikko ja Arnold osoittivat että pystyvät kääntämään ottelun kuin ottelun lähes yksinään Katajalle. Ja se varmasti helpotti muidenkin peliä.

Kuukauden etelän leirin aikana jäi puolivälierät ja välierät katsomatta ja ensimmäinen finaalikin. Mutta tarkasti näitä seurattiin livetulospalvelusta netin kautta. Muutamia treenejäkin piti leirillä siirtää kun Sannan kanssa jännitettiin kännykät kädessä pelin etenemistä. Lauantaina oli sitten ensimmäinen mahdollisuus nähdä playoff-peli. Peli olikin ilmaispeli Broman Groupin tarjoamana. Ilmainen sisäänpääsy oli kyllä loistava idea: halli oli täynnä ja tunnelma taatusti ennenkokematon. Tänään sitten porukkaa oli lähes yhtä paljon katsomassa ratkaisupeliä. Ja tunnelma oli vieläkin parempi.

Loimaa johti peliä käytännössä koko ajan. Aivan lopussa Kataja nousi kuitenkin rinnalle ja lopulta ohikin. Niukkaakin niukempi ero riitti lopulta siis Suomen mestaruuteen. Sinällään itselleni olisi ollut aivan sama voittaako Kataja vai Loimaa. Kausi olisi joka tapauksessa ollut aivan loistava. Mestaruudessa ja tämän päivän ottelussa oli kuitenkin muutamia asioita, jotka minun mielestä olivat tärkeitä:

  • Tunnelma hallissa oli aivan upea. Kotijoukkuetta kannustettiin koko ajan hurjasti. Mutta vastustajaa ei kuitenkaan häiritty tai huudeltu asiattomasti.
  • Huolila oli se pelaaja, jonka tason nosto ratkaisi mestaruuden. Mutta lopulliset niitit pelissä iskivät ”ikuinen jäätyjä” Virtanen sekä tämän vuoden liigan MVP Rannikko.
  • Voin vain kuvitella millaisia tunteita ratkaisuhetkillä ja loppuvihellyksen jälkeen on pyörinyt joukkueen taustavoimien (esim. Törmälä, Miinin ja ennen kaikkea Oksavan Eero) päässä. Miehet on tehneet valtavasti töitä seuran eteen ja lopulta työ palkitaan mestaruusmitaleilla. Jos näiden herrojen työpanoksen voisi muuttaa rahaksi niin siinä ei yksi tai kaksi euroa riittäisi.
  • Itselleni kaikista kovin juttu päivän tapahtumista oli kapteeni Rannikon toiminta palkintojen jaossa. Käsittääkseni kapteenin tehtävänä on ottaa yleensä ekana joukkueesta vastaan mitalinsa, nostaa voittopokaali ilmaan joukkueen edessä ja lopulta leikata vielä korisukka. Nyt ensimmäisenä mitalin sai ”ikuinen kakkonen” Virtanen. Pantteripatsaan Rannikko otti itse vastaan mutta antoi sitten Virtaselle joka sai kunnian nostaa sen joukkueen edessä ensimmäisenä ilmaan. Ja korisukan leikkaajaksi Rannikko halusi myös Virtasen. Nämä kolme ”pientä” elettä ovat sellaisia tekoja jotka ainakin minulle urheiluihmisenä merkkaavat todella paljon. Pelkkä seuraamani joukkueen mestaruus ei sinällään merkkaa minulle mitään mutta tälläiset pienet teot kertovat sen että urheilu on paljon muutakin kuin pelkkää urheilua.
  • Uskonkin vahvasti siihen, että näitä palkintojen jaossa nähtyjä pieniä tekoja on kauden aikana edeltänyt tekoja (ja sanoja) joiden ansiosta ”ikuisesta kakkosesta” tuli tänään voittaja. Jossain muussa ympäristössä ja muiden ihmisten ympäröimänä sitä muutosta ei varmaankaan olisi tullut.

Loppuun vielä onnea koko Joukkueelle! Saapas nähdä onko huomenna toimistolla mestaruuskakkua. Toivottavasti on.