Aihearkisto: Valmennusfilosofia

Sm-kisaviikonloppu takana

Viime viikonloppu oli pitkästä aikaa viikonloppu, jolloin henkilökohtaisia valmennettavia oli henkilökohtaisissa Sm-kisoissa. Joensuussa olen parin vuoden ajan ollut toisena valmentajana 14-15-vuotiaiden tyttöjen ryhmässä, joka nyt nousi mukaan Sm-kisoihin. Sanna on ollut koko ryhmän olemassa olon ajan virallisesti vastuuvalmentaja ja minä olen ollut ”apuvalmentaja”. Ryhmän koko on ollut verrattain pieni (5-6 urheilijaa) mutta silti ryhmää on vedetty kahdella valmentajalla, koska molemmilla on säännöllisesti ollut päiviä jolloin treeneihin ei pääse ja tällä tyylillä on voitu varmistaa, että molemmat valmentajat tietävät koko ajan mitä urheilijat ovat aiemmin tehneet.

Käytännössä työnjako on ollut sellaista, että jos molemmat ovat reeneissä paikalla niin toinen vetää treenit niille, jotka eivät pysty ”normitreeniä” tekemään ja toinen vetää kaikille lopuille. Jos kaikki ovat pystyneet kaiken tekemään, niin sitten työnjaosta on sovittu erikseen. Monesti on käynyt niinkin, että minä vain seurailen vierestä kun Sanna on reeniä vetänyt. Ja jos toinen ei pääse paikalle niin toinen pystyy vetämään koko treenin yksin.

Kisaviikonloppu meni loistavasti. Immosen Nea voitti 80 metrin aitajuoksussa 14-tyttöjen mestaruuden ja oli 300 metrillä viides. Peppi Penttinen oli samoissa aidoissa yhdeksäs ja 100 metrillä 21. Tuuli Kinnunen oli 15-sarjan kuulassa 12. ja keihäässä 18. Hienoa tekemistä siis kaikilta tytöiltä.

Nean aitamestaruus oli oikeastaan jopa yllätys. Mitalia tuosta puhtaalla juoksulla pystyi odottamaan ja olin miettinyt ihan nappijuoksulla mahdollisuuksia olevan noin 11,80:n aikaan. Alkuerien 12,00 ja etenkin finaalin mestaruusaika 11,76 olivat kuitenkin kovia suorituksia. Lopulta mestaruus tuli jopa ylivoimaisesti, kun eroa tilastojen perusteella parhaaseen, ja lopputulosten perusteella toiseksi parhaaseen, tyttöön tuli 23 sadasosaa.

Tälläisissä yksittäisissä kisoissa kisaan valmistautumisilla on lopulta aika suuri rooli. Ja valmistautumisen rooli korostuu vielä entisestään kun kyseessä on Sm-kisat, jotka poikkeavat selkeästi suurimmasta osasta muita kisoja. Näissä esimerkiksi pitkät kisamatkat, majoitukset, kilpailuaikataulut, verryttelyalueet, kokoontumisen aikataulut, osallistujamäärät ja kahden-kolmen juoksun päivät poikkeavat normaalista kotikentällä tehdystä yksittäisestä juoksusta tai parin hyppääjän pituuskisasta melkoisesti.

Sm-kisat ovat yksi niistä kisoista, joissa valmentajana olen hyvin tarkka kaikesta omien urheilijoideni toiminnasta. Kokematon urheilija ja melko kokematon valmentaja on yleensä sellainen yhdistelmä, joka yleensä ei tuo Sm-kisoista parasta tulosta. Tai tietenkin tulosta voi tulla, mutta todennäköisyys onnistumiselle on vain pienempi. Toisinpäin ajateltuna hyvin suunniteltu toiminta nostaa onnistumisen todennäköisyyttä melkoisesti.

Minun valmennustyylissä Sm-kisoihin valmistautuminen pyrkii aina noudattamaan (jos vaan mahdollista) näitä vaiheita:

  • Jos kisa on viikonloppuna niin alkuviikolla tai edellisen viikon lopulla tehdään viimeinen (tehollisesti) kova harjoitus.
  • Viimeisessä harjoituksessa ennen kisoihin lähtöä (yleensä kaksi päivää ennen kisoja) tehdään muutama hyvä suoritus, joilla varmistetaan itseluottamuksen pysyminen hyvällä tasolla.
    • Tällä kertaa ”kävi” esimerkiksi niin, että torstaina tehty Nean ja Pepin viimeistelytreeni aitajuoksun lähtöön oli tosi hyvä. Vaikkei lähtöjä montaa otettukaan, oli fiilis ainakin valmentajilla sellainen, että kisassa voi tulla hyviä juoksuja.
  • Kisaa edeltävänä iltana tehdään sopiva verryttely jotta matkarasitukset saadaan pois. Mitään kovin rankkaa ei tarvitse tehdä, lähinnä vain testataan että paikat ovat kunnossa.
  • Kisaa edeltävänä päivänä ei syödä mitään herkkuja eikä kovin raskasta ruokaa, jos ei ole pakko.
  • Kisaa edeltävä yö pyritään nukkumaan mahdollisimman hyvin.
  • Jos kisa on aamulla, aamupäivällä tai iltapäivällä, käydään aamulla tekemässä ohjattu aamuherättely (kävelyä, hölkkää, pari koordinaatioliikettä, nopeat venyttelyt).
  • Riittävän hyvä aamupala (usein tällä mennään kisaan asti) on kisapäivän onnistumisen kannalta oleellinen asia.
  • Koska kisa-aamulle täytyy sovittaa herätys, aamuherättely, aamupala, aamutoimet ja valmistelut sekä kisapaikalle siirtyminen, vaatii koko aamu yleensä ”minuuttiaikataulun”. Tämä antaa huomattavaa lisävarmuutta päivään kun alusta lähtien on kaikki mietitty etukäteen.
  • Jos mahdollista niin kisapaikalle siirrytään mahdollisimman optimaaliseen aikaan. Tälläisissä tapauksissa, joissa samassa kyydissä on useita kilpailijoita, on siirtymisen pakko tapahtua osalle urheilijoista hieman turhan aikaiseen. Mutta ideana on kuitenkin siis se, ettei ennen omaa verryttelyä tarvitsisi liian pitkään istuskella katsomossa.
  • Kisapäivän ruokailut pyritään muutenkin syömään mahdollisimman optimaalisissa ajankohdissa. Tällä kertaa kisaruokala oli erinomainen ja siten siellä pystyttiin syömään lounaat.
  • Kisaverryttelyssä valmentajana ohjeistan/aikataulutan kaiken tekemisen. Urheilijan ei tarvitse stressata mistään, hänelle riittää että tekee kuten häntä ohjeistetaan. Tällöin kaikki oleellinen tulee tehtyä. Urheilijan tehtävänä on kuitenkin kuunnella kroppaansa ja kertoa tuntemuksista valmentajalla. Oleellista on myös se, että kisaverryttelyssä ei tehdä mitään sellaista mitä ei normaalistikin tehtäisi. Se mitä toiset urheilijat verryttelypaikalla tekevät, eivät vaikuta millään tapaa siihen mitä me tehdään vaan kaikki tehdään omien tarpeiden mukaan.
  • Valmentajan repusta löytyy kaikki se, mitä urheilija voi tarvita (esim. laastarit, urheiluteipit, sakset, hierontarullat yms.).
  • Kokoontumispaikalle siirrytään mahdollisimman myöhäisessä vaiheessa. Mutta myöhästymisstressiä ei saa syntyä.
  • Kisassa urheilija tekee parhaansa ja sitten katsotaan mihin se riittää. Kun edellinen vuorokausi (+viimeistelytreenit) on toimittu parhaalla mahdollisella tavalla, on tuloskin yleensä hyvä.

Sannan kuntotreeni

Mistä on hyvä treeni tehty? Se on taatusti sellainen kysymys mitä valmentajat ja urheilijat miettivät jatkuvasti. Yleensähän siihen on vastauksena sopivasti suunnitellun treenin ja hyvässä kunnossa olevan urheilijan yhdistelmä. Ja lisäksi tarvitaan vielä sopiva treenivire urheilijalle. Mistä sitten tietää treenin jälkeen, että kyseessä oli hyvä treeni? Yleensä tähän tarvitaan harjoitusennätyksiä tai muita huippusuorituksia, joista kehittymisen voi todeta.

Aika usein itselläni on käynyt vielä niin, että jo ennen harjoitusta olen tiennyt milloin tälläinen ”hyvä harjoitus” on mahdollista tulla. Tänään sellainen tuli kuitenkin täysin yllättäen, eivätkä ylläolevat kriteeritkään oikeastaan edes täyttyneet. Itseasiassa olin jo lähdössä edellisen treenin jälkeen pois hallilta mutta viime hetkillä ajattelin kuitenkin jäädä vielä seuraamaan Sannan kuntotreeniä. En ollut suunnitellut treeniä mitenkään, enkä itseasiassa edes tiennyt Sannan treenaavan illalla. Eikä treenissä kyllä tapahtunut yhtään varsinaista ennätystäkään. Eikä harjoitusaika perjantai-iltana puoli seitsemän jälkeen ole millään tavalla otollinen. Koululaisille kyseinen aika on minun mielestä jopa viikon huonoin treeniaika. Näiden lisäksi kun vielä treeni oli teemalla ”kuntoilu”, niin etukäteen käteen oli mahdotonta tietää treenin nousevan harvalukuiseen ”hyvien treenien”-joukkoon.

Se, miksi treeni oli sitten tälläinen poikkeuksellisen ”hyvä treeni” tuli, siitä, että kaikki treenissä mukana olevat olivat taatusti sitä mieltä, että treeni oli hyvä. Harjoituksen jälkeen oli sellainen fiilis, että tälläisiä pitää saada lisää ja varmasti jotain vastaavantyyppisiä tullaan tekemäänkin. Ja tämähän onkin loppujen lopuksi urheilussa kaikkein tärkein juttu. Jos harjoituksen jälkeen itsellä on sellainen fiilis, että treenissä oli hauskaa ja treeni oli ”hyvä treeni” niin harjoituksen sisällöllä ei loppujen lopuksi ole niin väliä. Ja tästähän urheilussa loppujen lopuksi onkin kyse.

Tällä kertaa treeni sisälsi tälläistä:

Kuntopyöräilyä reilut 5 minuuttia. Arkkuhyppyjä useita kymmeniä 60 ja 90 sentin arkuille. Ja muutamia sarjoja yhden jalan syväkyykkyä 90 sentin arkulla. Käsille tehtiin muutamia sarjoja ojentajia taljassa sekä takadippiä maassa. Lisäksi normikeskivartaloa ja punnerruksia tehtiin jonkin verran. Tässä vaiheessa saatiin seurailla vierestä kun eräs 9-vuotias poika hyppi tasajalkaa paikaltaan 90 sentin arkulle. Hypyt olivat todella vakuuttavan näköisiä kun arkku ylsi poikaa lähes hartian korkeudelle ja ponnistukset lähtivät (tosin kevennettynä) melko syvästä kyykystä. Sannalla treeni jatkui kuitenkin kuntopallon heitoilla, joita viskottiin noin 80 toistoa 4 kiloisella pallolla.

Tämän jälkeen siirryttiin sitten treenissä osioon, joka nosti treenin poikkeuksellisen hyväksi. Sanna on minun valmennuksessa olleista urheilijoista taatusti kovin kilpailija. Missään kisatilanteessa Sanna ei halua hävitä kellekään. Ei edes alkuverryttelyjen peliosiossa, olipahan pelaamassa ihan ketä tahansa. Muutamia kertoja treenit (ja joskus varmaan melkein koko päiväkin) on mennyt piloille jos alkuverryttelyssä on tullut tappio. Tänään Sanna sitten otti muutamia kisoja kuntopallopotkuissa Joskan Mikon kanssa. Mikko on minun entisiä valmennettavia Lieksan vuosilta vajaan kymmenen vuoden takaa. Nyt Mikko asuu Joensuussa ja on ollut syksystä asti Katajassa valmentamassa Sannan ja minun kanssa 11-13-vuotiaita tyttöjä . Sanna ja Mikko kisailivat kahdessa erilaisessa kuntopalloliikkessä ja toistoja molemmille tuli niissä varmaan reilut 50. Mikko voitti niukasti ne kaikki kisat. Koska voittoja oli tässä vaiheessa vain Mikolla niin kisailuja täytyi jatkaa edelleen. Kolmantena kisana otettiin reaktiolähtöjä 20 metrin juoksulla. Juoksuja tuli yhteensä kolme, joista kaksi kaksi ensimmäistä Mikko voitti mutta kolmannen Sanna pystyi niukasti nappaamaan itselleen. Tässä vaiheessa treeni voitiin sitten lopettaakin.

Aikaa treeniin meni tunti ja 20 minuuttia.

Tämän päivän urheilujen jälkeen sain taas kerran todeta muutaman tärkeän seikan urheilusta ja omasta valmennustoiminnastani:

1) vaikkei tällä hetkellä varsinaisesti valmennettavana ole kuin kolme urheilijaa niin kaikki he ovat älyttömän loistavia tyyppejä. Nämä kolme ovat opettaneet käsittämättömän paljon valmennuksesta minulle. Tai oikeastaan olen heidän kanssaan oppinut paljon sellaisia, asioita mitä ei mistään valmennusoppaista pystyisi oppimaan.

2) myös aiemmin valmennettavikseni on ”sattunut” huipputyyppejä.

3) ”Hyvä harjoitus” voi tulla milloin vain. Tälläiset treenit antavat taas virtaa pitkäksi aikaa eteenpäin.

4) onhan se vaan erikoista, että ensi vuoden kesäkuussa tulee minullekin täyteen 20 vuotta ohjaus-/valmennustoimintaa. Siinä ajassa on ehtinyt jo melko paljon kokea kaikenlaista ja mukana on ollut useita tuhansia junnuja joille olen vetänyt treenejä useita kertoja.

Hienoa Kataja Basket!!!

Tämä kausi on ensimmäinen kun olen seurannut minkään pallopelijoukkueen edesottamuksia koko kauden ajan. Mutta eipähän sattunut huono vuosi ensimmäiseksi vuodeksi. Joukkueeksi valikoitui kaikkein luonnollisimmin nimittäin Kataja Basket. Pelaajat ovat periaatteessa seurakavereita mutta samalla myös työkavereita. Vaikka eihän me oikeasti töitä samassa paikassa tehdä eikä edes tunneta toisiamme kuin naamalta. Tänään työkaverit sitten voittivat Suomen mestaruuden.

Se miksi sitten aloin seuraamaan Kataja Baskettia juuri tällä kaudella johtui monesta asiasta. Näitä syitä ovat esimerkiksi seuraavat:

  • Nyt oli ensimmäinen vuosi kymmeneen vuoteen kun vapaa-aikaa on ollut keskiviikkoisin ja viikonloppuisin jonkin verran. Yksinkertaisesti siis vain ehdin pelejäkin seuraamaan. Edelliset viisi vuotta ovat olleet sellaisia, että talvikauden aikaan valmentamisesta vapaat illat ovat jääneet jopa alle kymmeneen per kausi.
  • Joukkueessa pelasi muutamia tosi mielenkiintoisia pelaajia (mm. Rannikko liigan parhaana pelaajana ja Arnold liigan parhaana pistemiehenä). Koska itse olen täysin yksilöurheiluihminen seuraan joukkuelajejakin yleensä yksilöiden kautta.
  • Valmentajan rooli tämän vuoden joukkueessa oli käsittääkseni poikkeuksellinen. Hyvin suuren osan valmennushommista tekivät apuvalmentaja Tuomas sekä kokeneet pelaajat (ennen kaikkea Rannikko). Tällainen ratkaisu ei voi toimia ellei joku pidä kokonaisuutta hallussaan. Tämä homma onnistui ilmeisen hyvin päävalmentaja Salmiselta.
  • Joukkue ei ollut ennakkokaavailuissa mitenkään suosikin asemassa. Enemmänkin jännitettiin pääseekö joukkue edes playoffseihin. Tälläista tilannetta ei Katajassa ole ollut pitkään aikaan. Toisaalta se oli juuri yksi pääsyy siihen miksi aloin joukkuetta seuraamaan. Jotenkin vaan ajattelin että on mukavampi seurata kehittyvää joukkuetta kuin sellaista jolla on vain hävittävää.
  • Tällä kaudella kaikkien Katajan kotiotteluiden lapsiparkin ovat hoitaneet Niina, Iida, Sanna ja Oona. Ja hienosti ovatkin homman hoitaneet. Lapsiparkista ja muista sattuneista syistä johtuen treeneissä on useita kertoja viikottain juteltu korikseen liittyvistä jutuista.
  • Yksi syy on myös se, että syksyllä osallistuttiin toimiston porukalla yliopiston Campus Serieen, jossa korista pelattiin kolmen hengen joukkueilla yhteen koriin. Ikinä aiemmin en ollut pelannut korista muuta kuin yleisurheiluharjoitusten alkuverryttelyssä. Nyt noissa syksyn peleissä aloin hieman ymmärtää miten koripalloa pelataan. Se pieni ymmärrys ei tosin vielä siirtynyt omaan peliin juuri ollenkaan.

Kotipelejä tuli käytyä katsomassa kauden aikana yhtä paljon kuin kaikkien pääsarjajoukkueiden pelejä aiempina vuosina yhteensä. Ja lisäksi vieraspelejäkin seurailin live-tulospalveluista aina kun mahdollista vaan vähänkään oli. Kun pelejä tuli paljon seurattua niin lajin terminologiaa ja muita lajiin liittyviä juttuja alkoi ymmärtämään koko ajan paremmin ja paremmin. Tosin edelleenkin on paljon juttuja joita en ymmärrä.

Syksyllä heti noin viidennen pelin tietämillä oli nähtävissä että joukkueella on mahdollista voittaa kenet tahansa. Yleensä tiukoissa peleissä, näin yleisurheiluvalmentajan silmin, pelaajilta vaan loppui kunto kolmannella neljänneksellä. Kun kautta meni hiukan eteenpäin niin tiukat kamppailut alkoivat kääntyäkin voitoksi mutta samalla muutamien pelaajien loukkaantumiset sotkivat hyvään suuntaan menossa olleita systeemeitä.

Tammi-maaliskuussa Kataja oli ainakin minun papereissa jo liigan paras joukkue. Mutta samalla täysin neljän pelaajan varassa. Moneen otteeseen sanoinkin että avausviisikko pärjää ketä vastaan vaan mutta yksikin loukkaantuminen tiputtaa joukkuetta paljon alaspäin. Europeleissä ja monissa normipeleissä kävi selväksi että Arnold pystyisi itse ratkaisemaan ottelun jos sille päälle sattuu. Ja sitä odotinkin playoffseista ja etenkin finaaleista jos joukkue sinne asti selviytyisi.

Playoffseissa tilanne on sitten aina täysin eri kuin runkosarjassa. Ratkaisupeleissä paineita on eri tavalla kuin ”merkityksettömissä” runkosarjan otteluissa. Aiempina vuosina Katajalta on puuttuneet mestaruuteen vaadittavat ratkaisupelaajat ja joukkueen kantavat voimat ovat hieman ”jäätyneet” ratkaisuhetkillä. Tänä vuonna Rannikko ja Arnold osoittivat että pystyvät kääntämään ottelun kuin ottelun lähes yksinään Katajalle. Ja se varmasti helpotti muidenkin peliä.

Kuukauden etelän leirin aikana jäi puolivälierät ja välierät katsomatta ja ensimmäinen finaalikin. Mutta tarkasti näitä seurattiin livetulospalvelusta netin kautta. Muutamia treenejäkin piti leirillä siirtää kun Sannan kanssa jännitettiin kännykät kädessä pelin etenemistä. Lauantaina oli sitten ensimmäinen mahdollisuus nähdä playoff-peli. Peli olikin ilmaispeli Broman Groupin tarjoamana. Ilmainen sisäänpääsy oli kyllä loistava idea: halli oli täynnä ja tunnelma taatusti ennenkokematon. Tänään sitten porukkaa oli lähes yhtä paljon katsomassa ratkaisupeliä. Ja tunnelma oli vieläkin parempi.

Loimaa johti peliä käytännössä koko ajan. Aivan lopussa Kataja nousi kuitenkin rinnalle ja lopulta ohikin. Niukkaakin niukempi ero riitti lopulta siis Suomen mestaruuteen. Sinällään itselleni olisi ollut aivan sama voittaako Kataja vai Loimaa. Kausi olisi joka tapauksessa ollut aivan loistava. Mestaruudessa ja tämän päivän ottelussa oli kuitenkin muutamia asioita, jotka minun mielestä olivat tärkeitä:

  • Tunnelma hallissa oli aivan upea. Kotijoukkuetta kannustettiin koko ajan hurjasti. Mutta vastustajaa ei kuitenkaan häiritty tai huudeltu asiattomasti.
  • Huolila oli se pelaaja, jonka tason nosto ratkaisi mestaruuden. Mutta lopulliset niitit pelissä iskivät ”ikuinen jäätyjä” Virtanen sekä tämän vuoden liigan MVP Rannikko.
  • Voin vain kuvitella millaisia tunteita ratkaisuhetkillä ja loppuvihellyksen jälkeen on pyörinyt joukkueen taustavoimien (esim. Törmälä, Miinin ja ennen kaikkea Oksavan Eero) päässä. Miehet on tehneet valtavasti töitä seuran eteen ja lopulta työ palkitaan mestaruusmitaleilla. Jos näiden herrojen työpanoksen voisi muuttaa rahaksi niin siinä ei yksi tai kaksi euroa riittäisi.
  • Itselleni kaikista kovin juttu päivän tapahtumista oli kapteeni Rannikon toiminta palkintojen jaossa. Käsittääkseni kapteenin tehtävänä on ottaa yleensä ekana joukkueesta vastaan mitalinsa, nostaa voittopokaali ilmaan joukkueen edessä ja lopulta leikata vielä korisukka. Nyt ensimmäisenä mitalin sai ”ikuinen kakkonen” Virtanen. Pantteripatsaan Rannikko otti itse vastaan mutta antoi sitten Virtaselle joka sai kunnian nostaa sen joukkueen edessä ensimmäisenä ilmaan. Ja korisukan leikkaajaksi Rannikko halusi myös Virtasen. Nämä kolme ”pientä” elettä ovat sellaisia tekoja jotka ainakin minulle urheiluihmisenä merkkaavat todella paljon. Pelkkä seuraamani joukkueen mestaruus ei sinällään merkkaa minulle mitään mutta tälläiset pienet teot kertovat sen että urheilu on paljon muutakin kuin pelkkää urheilua.
  • Uskonkin vahvasti siihen, että näitä palkintojen jaossa nähtyjä pieniä tekoja on kauden aikana edeltänyt tekoja (ja sanoja) joiden ansiosta ”ikuisesta kakkosesta” tuli tänään voittaja. Jossain muussa ympäristössä ja muiden ihmisten ympäröimänä sitä muutosta ei varmaankaan olisi tullut.

Loppuun vielä onnea koko Joukkueelle! Saapas nähdä onko huomenna toimistolla mestaruuskakkua. Toivottavasti on.

Kisakausi alkaa – suurimmalta osalta jää väliin

Syksy ja alkutalvi ovat olleet poikkeuksellista aikaa valmentajaurallani. Kun talven kisakausi huomenna alkaa Joensuussa pm-halleilla, on mukana vain kaksi omaa urheilijaani. Iida hyppää huomenna pituutta ja sunnuntaina kolmiloikkaa. Heidillä puolestaan on huomenna korkeuskisa. Molemmat nuoret naiset ovat harjoituksissa olleet paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin. Joten hallikaudella on mahdollisuus hyviin tuloksiin, toivottavasti jo heti huomenna.

Mutta toisilla on sitten enemmän tai vähemmän vaivoja. Valmentajana olen melkoisen monta tuntia saanut mietiskellä syitä erityisen heikolle syksylle. Kuten monesti ennenkin olen maininnut, ovat rasitusvammat yleensä valmennusvirheitä. Ja vastuu hyvin suurelta osin on siis valmentajalla. Syksy onkin ollut hyvin opettavaista aikaa, monia asioita olen oppinut. Osan niistä valittettavasti vain kantapään kautta.

Ensimmäisenä ”pelistä pois tippui” Marianne. Jo kesällä selkä oli pariin otteeseen kipeänä ja syksyn ensimmäisillä harjoitusviikoilla se ärtyi lisää. Magneettikuvissa löytyi nikaman siirtymä ja urheilukieltoa tuli nelisen kuukautta. Kun tuota vammaa ei oikein kunnolla pysty kuntouttamaankaan niin lepo on lähes ainut lääke, jolla selkä voi kuntoon tulla. Toivotaan, että siitä vielä urheilukuntoinen jossain vaiheessa tulisi.

Loka-marraskuun aikaan Niinalla penikka kipeytyi hieman (ja välillä kipua oli enemmänkin). Jossain vaiheessa alkoi sitten tuntua siltä, ettei kipu välttämättä olekaan normaalia penikkakipua. Ja kun kivut eivät tärähdysten vähentämisellä alkaneet parantua niin Niinallakin suunta oli magneettikuviin. Säärestä löytyi rasitusmurtuman esiaste. Joten juoksu- ja hyppelykieltoa napsahti pari kuukautta. Nyt tuo kielto alkaa pikkuhiljaa olla suurimmaksi osaksi takanapäin ja lähiaikoina on tarkoitus mennä takaisin lääkärin puheille kuulemaan tilannepäivitystä. Koko ajan Niina on kuitenkin treenannut todella hyvin sellaisia treenejä mitä on pystyny. Ja juoksu- ja hyppelyaskeleet ovat maltettu pitää lähes nollassa. Pieni toivonkipinä vielä on hallikauden viimeisistä kisoista, mutta sen näkee sitten kun sen aika on.

Kolmas ”ongelmatapaus” on sitten Sanna. Viime vuosihan Sannalla meni pääpiirteissään perseelleen. Treenit tehtiin läpi vuoden hyvin, mutta juoksu ei kulkenut paria poikkeusta lukuunottamatta ollenkaan. Viime talvella Sanna kävi lääkärillä, jotta olisi päässyt mycoplasmatesteihin, mutta lääkäri ei häntä sinne päästänyt. Kevät, kesä ja syksy treenattiin sitten normaalisti ja jossain vaiheessa syksyllä näyttikin jo varsin hyvältä. Marras-joulukuun vaihteessa Sanna kuitenkin sairasti reilun viikon ajan ja sen jälkeen treeneissä näkyi selkeää voimattomuutta vaikka sairastelun jälkeen treenirytmiin palattiinkin selkeästi normaalia varovaisemmin. Joulun ja uuden vuoden ajan Sanna treenasi tosi hyvin mutta uuden vuoden jälkeen tehdyssä nopeustestissä kävi ilmi, että nopeus oli yllättäen kadonnut täysin. Helpohkon treeniviikon jälkeen nopeustesti uusittiin ja tulos oli täysin sama. Tässä vaiheessa saatiin viikkoa varmistus viikkoa aiemmin tulleelle ajatukselle: elimmistössä on jotain vialla, pelkkä harjoittelu ei voi nopeutta noin paljon kadottaa. Ja suurimpana epäilyksenä oli Mycoplasma joka hyvin suurelta osin voisi selittää edellisen vuoden tahmeat urheilut ja tämän viimeisimmän nopeuden katoamisen. Joten reilu vuorokausi toisen nopeustestin jälkeen Sanna meni verikokeisiin, joista sitten löytyikin hyvin vahvat vasta-ainearvot mycoplasmalle. Tässä vaiheessa piti sitten tehdä valinta kahden vaihtoehdon väliltä: 1) mennään jollekin joensuulaiselle lääkärille ja toivotaan että hän sattuu ymmärtämään urheilusta, ymmärtää mycoplasmasta ja antaa ehkä kunnolliset lääkkeet sen hoitoon tai 2) etsitään paras (tai yksi parhaista) mycoplasmalääkäri, mennään hänen vastaanotolleen ja kuunnellaan mitä mieltä hän on tässä tapauksessa. Koska kokemukset joensuulaisten lääkäreiden asenteista/tiedoista mykoplasmaan liittyen eivät aiemmin vakuuttaneet niin päädyttiin vaihtoehtoon 2. Pienen etsintätyön jälkeen löytyi sopivan pätevän oloinen lääkäri, jolta Sanna sitten varasi vastaanottoajan. Tänään sitten käytiin Sannan kanssa Imatralla Satu Ojalaisen vastaanotolla ja sieltä mukaan tuliaisina oli diagnoosi mycoplasmasta ja lääkereseptit sopiville lääkkeille. Tässä vaiheessa tuntuu että valittiin täysin oikea henkilö. Ja tämän päivän ohjeistuksen perusteella näiden lääkkeiden avulla mycoplasma pitäisi saada riittävän hyvin poistumaan elimmistöstä. Siihen tosin menee pitkän aikaa, mutta sen nopeammin sitä ei vaan voi tehdä.

Mites näihin Mariannen, Niinan ja Sannan ”ongelmiin” valmentaja suhtaudun? No, Mariannen vammasta en oikein ole ihan varma. Todennäköisesti treenaaminen on vaikuttanut sen syntymiseen. Ehkä jokin jatkuvasti toistuva harjoite on selkää rasittanut. Tai sitten se on esimerkiksi hyppäämisestä osittain aiheutunut.

Niinan jalan kipeytyminen on käsittääkseni kaikkein selvimmin valmennusvirhe. Jossain vaiheessa on jotain tehty liikaa, tai sitten levätty liian vähän. Tai sitten alustat, jalkineet tai harjoitusvälineet ovat olleet vaikuttamassa. Mutta ensimmäisten oireiden jälkeen olisi pitänyt reagoida eri tavalla. Jos lääkärin seuraava lausunto jalasta on meidän kannalta positiivinen niin aika vähällä kuitenkin päästiin.

Sannan mykoplasman löytyminen ja lääkkeiden saanti siihen oli suuri helpotus. Treeneissä, kisoissa ja muutenkin on aikaa käytetty paljon sen miettimiseen, että missä mättää. Nyt kun syy (ainakin suurin) löytyi on helpompi jatkaa eteenpäin. Vaikkei heti palatakaan takaisin sille tasolle kuin mille halutaan, tiedetään että nyt tavoitteisiin on taas todennäköisempää päästä. Muutama viikko, pari kuukautta tai vaikka puoli vuotta on kuitenkin lyhyt aika koko uraa ajatellen. Kuten lääkäri tänään asian ilmaisi: ”Jos tähän mykoplasmaan ei nyt puututtaisi, voisi koko loppu-ura olla vaarassa”. Nyt pitää vaan toivoa että antibiootit alkavat poistamaan pöpöjä kehosta.

Hyvää joulua!!!

Oikein hyvää joulua kaikille!!!

Urheilijoiden ja kaikkien muidenkin on jouluherkkuja syödessään ja parin päivän harjoitusvapaata pitäessään muistaa yksi urheilemisen perusohjeista: tärkeämpää kuin se mitä tekee/syö joulun ja uudenvuoden välillä, on se mitä tekee/syö uudenvuoden ja joulun välillä.

Valmentaja saa olla tyytyväinen

Joskus sattuu sellaisia treenejä, ettei etukäteen tai vielä treenin aikanakaan voi tietää mitä on tulossa. Joskus vaan tapahtuu todella yllättäviä suunnanmuutoksia ihan hetkessä. Tosin tälläisiä tapahtumia tapahtuu treeneissä äärimmäisen harvoin. Mutta tänään, päivän kolmannessa treenissä, sellainen tapahtui. Tälläiset hetket ovat niitä valmentamisen kohokohtia joina tulee mietittyä kahta asiaa: A) onko se muutos oikeasti totta ja B) mistä ihmeestä suunnanmuutos johtui?

Sannan ja Niinan treenikin tehtiin tänään Areenassa ja se kesti kaksi tuntia. Verryttelyn alku jo myöhästyi viitisentoista minuuttia erinäköisistä syistä. Meillä on tyttöjen kanssa sovittu, että myöhästyminen ei ole millään tavalla rangaistavaa, joten treeni aloitettiin tyttöjen saavuttua normaalisti. Verryttely aloitettiin jalkapallon kanssa kikkailuilla ja potkimisilla. Verryttelyliikkeinä tehtiin lantionpyöritysjuoksuja, sivuttaislaukkaa, polvennostokävelyä kädellä auttaen ja menninkäisiä. Liikkuvuusliikkeet tehtiin noiden jälkeen normaalisti. Nopeampina koordinaatioina tehtiin pakarajuoksuja, polvennostojuoksua, kuopaisuhyppelyä ja yhden jalan pyöräytysjuoksua. Verryttely oli tänään melko rauhallisella temmolla tehty ja aikaa meni taas melkoisesti kaikenlaisten urheilun ulkopuolisten asioiden jutusteluun.

Niinalla oli treenin alusta alkaen hieman huono vire, joten suunniteltu pituustreeni vaihtui pitkien vetojen treeniksi. Ensin Niina juoksi 2xkierroksen (ajat 1.18 ja 1.05), sitten 3×200 metriä (34,47-35,58) ja lopuksi vielä 2×150 metriä (22,18 ja 23,68). Vauhdit olivat siis melko reippaita mutteivat mahdottoman kovia kuitenkaan.

Sanna juoksi treenissään 60 metrisiä pystylähdöllä. Ensin yhden avausvedon ja sitten yhden reippaan kovan. Tuolle vedolle aika oli 8,09. Seuraava veto oli sitten jo täysillä. Aika 7,86 oli Sannan juoksemaksi noille tehoille jopa heikohko. Sekä valmentajan, että urheilijan suupielet alkoivat hieman kääntyä alaspäin. Kun oikeastaan kaikki viimeisen kuukauden aikana juostut kovat 60 metriset ovat olleet tuota samaa luokkaa niin ehdotinkin Sannalle että lopetaan päivän 60 metriset tuohon ja siirrytään juoksemaan pidempiä vetoja. Itseasiassa itselläni kävi jo mielessä, että jätetään alkukaudesta sileiden matkojen kisajuoksutkin välistä kun juoksu ei kulje niinkuin pitäisi ja keskitytään vain tällä hetkellä hyvin kulkeviin aitajuoksuihin. Sanna kuitenkin pyysi, että saisi juosta treenissä lisää 60 metrisiä ja halusi tietää jonkin tekniikka-asian jolla pääsisi kovempaa. Selitin sitten siis, että juoksussa askel näyttää todella tehokkaalle mutta hieman lyhyelle eli tavallaan paikallaan polkevalle. Mitäs neiti sitten tekikään? No pidensi hieman askelta ja seuraava juoksu kulki aikaan 7,73 eli vauhti kiihtyi hieman edellisestä. Aika oli oikeastaan jo ihan hyvä ja Sanna sai jo hieman rennommin keskittyä seuraavaan juoksuun. Seuraavan juoksun jälkeen minun piti kahdesti miettiä uskallanko Sannalle edes sanoa aikaa vai olinko ottanut ajan väärin. 7,51 on muistaakseni nimittäin kovin Sannan koskaan sisällä juoksema aika. Tuon juoksun jälkeen molemmilla olikin sitten jo suupielet ylöspäin. Lisää piti kuitenkin vielä juosta, koska piti varmistaa että tuo aika ei ollut mikään virheaika. No seuraava veto sitten hieman huonommalla juoksulla oli 7,60. Ja vielä seuraavakin jo selkeästi väsyneenä 7,68. Sisällä juostuiksi ajat olivat kyllä todella hyviä. Viime viikolla jos ulkona olisi tuon tyyppisiä juoksuja juostu niin ajat olisivat olleet vielä muutamia kymmenyksiä kovempia. Ja nyt ei enää tarvitse epäillä onko Sannan sileiden matkojenkin nopeus kunnossa vai ei.

Mitäs valmentajana taas tämän päivän treeneistä sitten opin. No ainakin seuraavat asiat: A) koskaan ei voi tietää millainen muutos kahden peräkkäisen suorituksen välillä tulee, B) pitkään vaivanneet ongelmat juoksussa voivat korjaantua yhdessä silmän räpäyksessä, C) usko omaan tekemiseen on kaikkein tärkein juttu. Nytkin jos Sanna olisi kuunnellut pelkästään minun ohjetta vaihtaa vedot pidempiin, olisi huippuajat jääneet juoksematta, D) tarpeeksi lahjakas urheilija pystyy nopeuttamaan juoksuaan jopa maksimaalisissa vedoissa juoksutekniikkaansa muokkaamalla, E) ilmeisesti reeneissä on siis oikeita asioita tehty kun juoksu alkaa kulkea, F) tämän päivän jälkeen ei taas tarvitse miettiä sitä miksi ihmeessä käytän valmentamiseen niin paljon aikaa kuin siihen käytän. Se mitä urheilijan silmissä näkyy tälläisen treenin loppupuolella on jotain sellaista mikä palkitsee valmentajaa käsittämättömän paljon.