Sm-kisaviikonloppu takana

Viime viikonloppu oli pitkästä aikaa viikonloppu, jolloin henkilökohtaisia valmennettavia oli henkilökohtaisissa Sm-kisoissa. Joensuussa olen parin vuoden ajan ollut toisena valmentajana 14-15-vuotiaiden tyttöjen ryhmässä, joka nyt nousi mukaan Sm-kisoihin. Sanna on ollut koko ryhmän olemassa olon ajan virallisesti vastuuvalmentaja ja minä olen ollut ”apuvalmentaja”. Ryhmän koko on ollut verrattain pieni (5-6 urheilijaa) mutta silti ryhmää on vedetty kahdella valmentajalla, koska molemmilla on säännöllisesti ollut päiviä jolloin treeneihin ei pääse ja tällä tyylillä on voitu varmistaa, että molemmat valmentajat tietävät koko ajan mitä urheilijat ovat aiemmin tehneet.

Käytännössä työnjako on ollut sellaista, että jos molemmat ovat reeneissä paikalla niin toinen vetää treenit niille, jotka eivät pysty ”normitreeniä” tekemään ja toinen vetää kaikille lopuille. Jos kaikki ovat pystyneet kaiken tekemään, niin sitten työnjaosta on sovittu erikseen. Monesti on käynyt niinkin, että minä vain seurailen vierestä kun Sanna on reeniä vetänyt. Ja jos toinen ei pääse paikalle niin toinen pystyy vetämään koko treenin yksin.

Kisaviikonloppu meni loistavasti. Immosen Nea voitti 80 metrin aitajuoksussa 14-tyttöjen mestaruuden ja oli 300 metrillä viides. Peppi Penttinen oli samoissa aidoissa yhdeksäs ja 100 metrillä 21. Tuuli Kinnunen oli 15-sarjan kuulassa 12. ja keihäässä 18. Hienoa tekemistä siis kaikilta tytöiltä.

Nean aitamestaruus oli oikeastaan jopa yllätys. Mitalia tuosta puhtaalla juoksulla pystyi odottamaan ja olin miettinyt ihan nappijuoksulla mahdollisuuksia olevan noin 11,80:n aikaan. Alkuerien 12,00 ja etenkin finaalin mestaruusaika 11,76 olivat kuitenkin kovia suorituksia. Lopulta mestaruus tuli jopa ylivoimaisesti, kun eroa tilastojen perusteella parhaaseen, ja lopputulosten perusteella toiseksi parhaaseen, tyttöön tuli 23 sadasosaa.

Tälläisissä yksittäisissä kisoissa kisaan valmistautumisilla on lopulta aika suuri rooli. Ja valmistautumisen rooli korostuu vielä entisestään kun kyseessä on Sm-kisat, jotka poikkeavat selkeästi suurimmasta osasta muita kisoja. Näissä esimerkiksi pitkät kisamatkat, majoitukset, kilpailuaikataulut, verryttelyalueet, kokoontumisen aikataulut, osallistujamäärät ja kahden-kolmen juoksun päivät poikkeavat normaalista kotikentällä tehdystä yksittäisestä juoksusta tai parin hyppääjän pituuskisasta melkoisesti.

Sm-kisat ovat yksi niistä kisoista, joissa valmentajana olen hyvin tarkka kaikesta omien urheilijoideni toiminnasta. Kokematon urheilija ja melko kokematon valmentaja on yleensä sellainen yhdistelmä, joka yleensä ei tuo Sm-kisoista parasta tulosta. Tai tietenkin tulosta voi tulla, mutta todennäköisyys onnistumiselle on vain pienempi. Toisinpäin ajateltuna hyvin suunniteltu toiminta nostaa onnistumisen todennäköisyyttä melkoisesti.

Minun valmennustyylissä Sm-kisoihin valmistautuminen pyrkii aina noudattamaan (jos vaan mahdollista) näitä vaiheita:

  • Jos kisa on viikonloppuna niin alkuviikolla tai edellisen viikon lopulla tehdään viimeinen (tehollisesti) kova harjoitus.
  • Viimeisessä harjoituksessa ennen kisoihin lähtöä (yleensä kaksi päivää ennen kisoja) tehdään muutama hyvä suoritus, joilla varmistetaan itseluottamuksen pysyminen hyvällä tasolla.
    • Tällä kertaa ”kävi” esimerkiksi niin, että torstaina tehty Nean ja Pepin viimeistelytreeni aitajuoksun lähtöön oli tosi hyvä. Vaikkei lähtöjä montaa otettukaan, oli fiilis ainakin valmentajilla sellainen, että kisassa voi tulla hyviä juoksuja.
  • Kisaa edeltävänä iltana tehdään sopiva verryttely jotta matkarasitukset saadaan pois. Mitään kovin rankkaa ei tarvitse tehdä, lähinnä vain testataan että paikat ovat kunnossa.
  • Kisaa edeltävänä päivänä ei syödä mitään herkkuja eikä kovin raskasta ruokaa, jos ei ole pakko.
  • Kisaa edeltävä yö pyritään nukkumaan mahdollisimman hyvin.
  • Jos kisa on aamulla, aamupäivällä tai iltapäivällä, käydään aamulla tekemässä ohjattu aamuherättely (kävelyä, hölkkää, pari koordinaatioliikettä, nopeat venyttelyt).
  • Riittävän hyvä aamupala (usein tällä mennään kisaan asti) on kisapäivän onnistumisen kannalta oleellinen asia.
  • Koska kisa-aamulle täytyy sovittaa herätys, aamuherättely, aamupala, aamutoimet ja valmistelut sekä kisapaikalle siirtyminen, vaatii koko aamu yleensä ”minuuttiaikataulun”. Tämä antaa huomattavaa lisävarmuutta päivään kun alusta lähtien on kaikki mietitty etukäteen.
  • Jos mahdollista niin kisapaikalle siirrytään mahdollisimman optimaaliseen aikaan. Tälläisissä tapauksissa, joissa samassa kyydissä on useita kilpailijoita, on siirtymisen pakko tapahtua osalle urheilijoista hieman turhan aikaiseen. Mutta ideana on kuitenkin siis se, ettei ennen omaa verryttelyä tarvitsisi liian pitkään istuskella katsomossa.
  • Kisapäivän ruokailut pyritään muutenkin syömään mahdollisimman optimaalisissa ajankohdissa. Tällä kertaa kisaruokala oli erinomainen ja siten siellä pystyttiin syömään lounaat.
  • Kisaverryttelyssä valmentajana ohjeistan/aikataulutan kaiken tekemisen. Urheilijan ei tarvitse stressata mistään, hänelle riittää että tekee kuten häntä ohjeistetaan. Tällöin kaikki oleellinen tulee tehtyä. Urheilijan tehtävänä on kuitenkin kuunnella kroppaansa ja kertoa tuntemuksista valmentajalla. Oleellista on myös se, että kisaverryttelyssä ei tehdä mitään sellaista mitä ei normaalistikin tehtäisi. Se mitä toiset urheilijat verryttelypaikalla tekevät, eivät vaikuta millään tapaa siihen mitä me tehdään vaan kaikki tehdään omien tarpeiden mukaan.
  • Valmentajan repusta löytyy kaikki se, mitä urheilija voi tarvita (esim. laastarit, urheiluteipit, sakset, hierontarullat yms.).
  • Kokoontumispaikalle siirrytään mahdollisimman myöhäisessä vaiheessa. Mutta myöhästymisstressiä ei saa syntyä.
  • Kisassa urheilija tekee parhaansa ja sitten katsotaan mihin se riittää. Kun edellinen vuorokausi (+viimeistelytreenit) on toimittu parhaalla mahdollisella tavalla, on tuloskin yleensä hyvä.

Keskitytäänkö olennaiseen vai valitetaanko tuulista?

Viikonloppuna Lieksassa kisattiin hienot 9-15-vuotiaiden piirinmestaruuskilpailut. Kilpailijoita oli mukana noin 180 ja tulostaso kisoissa nousi varsin hyväksi. Ainakin minun mielestä 15-vuotiaiden poikien korkeuden voittotulos 170, 14-vuotiaiden poikien keihään 63,37 metrin mittainen voittotulos, saman ikäisten poikien kolmiloikan voittotulos 11,26, 14-vuotiaiden tyttöjen 300 metrin voittoaika 43,51 ja saman sarjan pituuden voittotulos 485, 13-vuotiaiden poikien 60 metrin voittoaika 8,02 ja 12-vuotiaiden poikien seipään voittotulos 290 osoittavat, että kisoissa tehtiin paljon hyviä tuloksia.

Mutta mitä tekivät kisoista uutisoineet tahot? Sekä lehdistössä, että monissa muissa paikoissa kisoista kirjoittaneet ottivat pääpuheenaiheeksi tuulen. Kaikissa lehtijutuissa, jotka kisoista olen lukenut, on tuuli mainittu viimeistään ensimmäisessä lauseessa. Usein jo otsikossa ja ingressissäkin on tuuli mainittu. Samanlaista uutisointia on havaittavissa nettisivuilla ja Facebook-jutuissa. Ilmeisesti samaan aikaan menossa olleet aikuisten MM-kisat Lontoossa olivat muuttaneet useamman kirjoittajan ajatusmaailmaa. Ei oikeasti alle 15-vuotiaiden kisoissa (joissa valtaosa osallistujista on alle 13-vuotiaita) pidä keskittyä olosuhteisiin. Oleellista näissä kisoissa on suuren urheilijajoukon kesän pääkilpailut, joissa tähdätään piirinmestaruusmitaleille yltämiseen.

Nopean laskutoimituksen perusteella kisoissa tehtiin noin 290 omaa ennätystä eli lähes joka toinen lajitulos oli oma ennätys. Jos kelit olisivat huonot, niin voisi kuvitella että eniten se vaikuttaisi vanhimpiin urheilijoihin, jotka ovat jo kisanneet melko paljon. Nyt Sm-kisaikäisille (14-15-vuotiaille) kisoissa tuli noin 110 lajiosanottoa, joissa omia ennätyksiä tuli noin 47, eli lähes joka toisessa lajissa. Minä olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että ei näistä kisoista puhuttaessa kannattaisi puhua huonoista tuuliolosuhteista, vaan mieluummin hyvistä tuloksista, tiukoista kamppailuista ja erinomaisesti sujuneista järjestelyistä.

 

Jos/kun tuulista valittaminen on epäolennaista niin mikä olisi sitten olennaista?

Kisoissa tuli siis paljon hyviä tuloksia ja onneksi niistäkin oli yleensä maininta uutisissa. Osallistujamäärät eivät ole lähelläkään 20 vuoden takaisia mutta minusta tälläinen lähes 200 nuoren joukko on jo tämäkin hyvä määrä. Toki osallistujamäärää voitaisiin ”helposti” kasvattaa. Yhtenä keinona olisi vaikka se, että 15 yleisurheiluihmistä päättäisivät, että jokainen heistä houkuttelee kisoihin noin 10 uutta junioria. Jo tälläisellä toimenpiteellä mukaan saataisiin yli sata lasta lisää. Ei kaikilta tuo kymmenen lapsen houkuttelu onnistuisi mutta jo 5 lapsen houkuttelu toisi lähes 50 prosentin kasvun osallistujamääriin.

Viisi vuotta sitten Lieksassa järjestettiin vastaavat kisat ja nopea tulosten vertailu kertoi että nyt 13-15-vuotiaiden taso ainakin voittotulosten osalta oli tänä vuonna parempi kuin kaksi vuotta sitten. Tämähän tarkoittaa suoraan sitä, että nyt Pohjois-Karjalaisen yleisurheilun nuorisopuolella ollaan paremmassa tilanteessa kuin viisi vuotta sitten. Ja tämä taas tarkoittaa sitä että suunta on oikea.

Se mistä itse olen todella huolissani on poikien määrä yleisurheilukisoissa. Mukana olevat pojat tekevät kyllä varsin hyviä tuloksia mutta poikia on huolestuttavan vähän. Vaikkei esimerkiksi Lieksassa ole ”koskaan” poikia mukana ollutkaan kovin paljoa, oli tänä vuonna mukana vain yksi ikäväliltä 12-15-vuotta. Viisi vuotta sitten sen ikäisiä oli kuitenkin vielä seitsemän. 9-11-vuotiaita oli molemmilla kerroilla kolme, joka sekään ei kyllä ole turhan iso määrä. Lieksalaisia tyttöjä on molemmilla kerroilla ollut mukana lähes yhtä paljon (2012 tosin heitäkin vähän enemmän). Miten poikia sitten saataisiin mukaan enemmän. Väitän että sopivan haastavia harjoituksia pitämällä ja poikia kisoihin erikseen kysymällä. Mutta tämä ”poikaprojekti” on asia jonka parissa riittää puuhaa joka puolella Suomea.

Vanhempien roolista nuoren urheilijan kohdalla

Urheilijoiden vanhemmat ovat yksi valmentajan läheisimmistä yhteistyökumppaneista. Sopivasti nuorta tukevana vanhemmat ovatkin valtavan tärkeä osa nuoren urheilijan valmentautumisessa, ja ennenkaikkea kasvamisessa kohti aikuisuutta. Vanhempien roolista puhutaan usein ”kolmen K:n periaatteella” eli Kuljeta – Kannusta – Kustanna. Jos vanhempi ei ole nuoren valmentaja, on juurikin nuo kolme asiaa niitä joita vanhemman tarvitsee tehdä. Jos nuorella ei ole muuta kyytiä harjoituksiin/kisoihin/leireille niin vanhemman tehtävä on järjestää kyyti. Vaikka nuori urheilija olisi kuinka hyvä tahansa ja vaikka harjoituksissa tehtäisiin täysin oikeita asioita, ei nuori pääse koskaan potentiaalinsa oikeuttamalle tasolle jollei kotoa tule tarpeeksi kannustusta. Kolmantena kohtana on sitten harrastuksesta aiheutuvien kulujen maksaminen, ainakin tärkeimpien kulujen kohdalla. Periaatteessa vanhempien rooli urheilussa on siis helppo mutta aikaa vievä koska harjoituksia, kisoja ja leirejä voi olla yllättävänkin paljon.

Itse olen vuosien saatossa nähnyt paljon loistavasti omaa rooliaan hoitavia vanhempia. Mutta muilta vanhemmilta (muualla Suomessa ja/tai muissa lajeissa) olen kuullut myös todella kehnoja tapauksia, joissa vanhemmat eivät ole ymmärtäneet omaa rooliaan lapsensa harrastuksessa. Useinhan vanhemmat kyllä yrittävät omilla toimillaan viedä lapsensa harrastusta eteenpäin mutta toimintatavat ovat sellaisia, että tilanne menee vain huonommaksi ja huonommaksi. Onneksi itse en ole kovinkaan hankaliin tapauksiin törmännyt. Alla muutamia pieniä esimerkkejä siitä, missä tilanteissa minusta vanhempien toimintatavat eivät aina vie lapsen harrastusta varsinaisesti eteenpäin, ainakaan pidemmällä aikavälillä:

Liikaa kilpailuja ja kisoihin pakottaminen

Monesti jo noin 9-vuotiaan lapsen vanhemmat kierrättävät lapsiaan kisoissa lähes viikottain myös muualla kuin kotikentällä. Kilpailemaan oppii vain kilpailemalla ja kilpailut ovat hyviä paikkoja kehittyä, mutta 9-vuotias ei ole sama kuin 17-vuotias. 9-vuotiaalle riittää ihan hyvin vielä pääasiassa oman seuran pienet kisat ja noin kerran kuussa oman kentän ulkopuolella pm-kisat tai jotkin muut vastaavat. Ehkä kerran kesässä voi lomamatkaan yhdistettynä käydä jossain kauempanakin kisoissa. Hyvin usein runsaaseen kilpailemiseen liittyy myös se, että lapsi ”pakotetaan” kilpailemaan oudommissa lajeissa. Jos jo 9-11-vuotiaana kisataan paljon ja kierretään kisoja ympäri Suomea niin harvoin näitä samoja kisaajia näkyy enää 17-vuotiaiden kisoissa mukana. Suurin kisojen viehätys ja nousujohteisuus kisojen tasossa on saavutettu jo turhan aikaisessa vaiheessa. Nousujohteisuutta pitäisi malttaa noudattaa myös 13-15-vuotiaiden osalta, liian paljon liian aikaisin ei ole koskaan hyvästä.

Liian aikaisin lajivalmennuksen pariin

Usein vanhemmat yrittävät saada omia lapsiaan lajivalmennuksen pariin mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Hyvin usein esimerkiksi yleisurheiluseuroissa hieman enemmän lajipainotteinen harjoittelu alkaa noin 13-vuotiaana. 7-12-vuotiaat kuuluvat yleensä yleisurheilukouluryhmiin, joissa harjoitellaan kaikkia yleisurheilulajeja ja kaikkia mutakin perusliikuntataitoja. Itse olen täysin tälläisen jaon kannalla, Alle 12-vuotiaan on aivan turhaa erikoistua mihinkään lajiin tai lajiryhmään. Parhaiten lapsi/nuori kehittyy kun tekee monipuolisesti kaikkea. Sama kiire vanhemmilla on usein myös yleisurheiluleirityksissä. Moni 11-vuotias yritetään saada 12-14-vuotiaille suunnatuille piirileireille ja 13-vuotias 14-17-vuotiaiden alueleiritykseen. Minun kokemuksen perusteella näissä vuotta nuorempina leirityksiin nostamisissa ei vaan ole mitään järkeä. Leireillä kouluttajina on kuitenkin niin hyviä valmentajia, että he suunnittelevat leirien sisällöt ikäryhmälle sopiviksi. Jos ikäryhmä lähtee laajenemaan nuoremmaksi ja nuoremmaksi, on harjoitusten ja leirityskokonaisuuksien suunnittelu turhan haastavaa. Itse olen myös usein kysynyt olisiko esim. näiden 13-vuotiaiden alueleirityksiin pyrkivien nuorten vanhempien mielestä neljän vuoden päästä kiva, jos heidän lastensa ollessa 17-vuotiaita, samaan leiritykseen nostettaisiin heitä neljä vuotta nuorempia. Vai haluaisivatko he mieluummin harjoitella suunnilleen saman ikäisten kanssa? Ainakin minä valmentajana haluaisin, että minun 17-vuotiaat urheilijat saisivat harjoitella leireillä niinkuin 17-vuotiaan urheilijan pitää harjoitella, ei niinkuin 13-vuotias harjoittelee.

Ennätyksistä palkitseminen

Itse en koskaan ole ymmärtänyt sitä, että lapsi saa rahapalkinnon siitä, että tekee oman ennätyksensä. Muistaakseni en itse ole vanhemmiltani koskaan saanut rahapalkintoa, enkä sitä kyllä olisi näin jälkikäteen ajateltuna halunnutkaan. Rahapalkinnot ohjaavat motivaatiota minusta liian paljon palkintojen suuntaan kun keskittyminen pitäisi olla hyvässä treenaamisessa ja sitä kautta kehittymisessä. Jos siis lapsi pyytää rahapalkintoa ennätyksestä niin mieluummin sellainen kanttaa jättää sopimatta. Paljon parempi palkinto on kehuminen ja kannustaminen harjoittelun jatkamiseen. Rahapalkinnot kuuluvat sitten siihen vaiheeseen kun urheilija on nousemassa aikuisten kansainväliselle tasolle, ja siihen 9-15-vuotiailla on yleensä vielä aika pitkä aika.

Suoritusvälineet viimeisen päälle

Itse ihmettelen monien vanhempien hinkua hankkia jo 11-vuotiaalle kaikkien yleisurheilulajien erikoiskenkiä ja viimeisen päälle olevia heittovälineitä. Tuon ikäinen pystyy vielä aivan hyvin tekemään kaikki piikkarilajit yleispiikkareilla ja rinkiheitot lenkkareissa. Eikä 13-vuotiaskaan tarvitse vielä useita erikoislajien kenkiä. Niiden aika kyllä tulee myöhemmin, jos on tullakseen. Moni vanhempi esimerkiksi saattaa ostaa lapselleen pikajuoksupiikkarit mutta hyppyyttää niillä myös pituushyppyä. Tälläisessä tapauksessa jalkojen hajoamisen riski pituushypyssä on melko suuri. Mieluummin käyttäisin molemmissa vain yleispiikkareita, joilla niilläkin voi tehdä aivan riittävän hyviä tuloksia molemmissa lajeissa.

Toinen ”turha” rahankäyttökohde on viimeisen päälle olevat heittovälineet lasten sarjalaisille. Esimerkiksi lasten keihäisiin on ”turhaa” käyttää satoja euroja. Riittävän hyviä saa huomattavasti halvemmallakin. Ja lapsen urheilu-uran kehittyessä nuorten sarjojen kautta aikuisiin on ollut aivan yhden tekevää lentääkö 13-vuotiaan tytön keihäs 33 vai 31 metriä. Sillä ei pitemmän päälle ole vaan mitään merkitystä. Mieluummin junnuvaiheessa piikkareissa ja välineissä säästetyt rahat kannattaa käyttää sitten yli 16-vuotiaana harjoittelusta aiheutuviin tärkeämpiin kuluihin.

Seuran yhteismajoitukset kisareissuilla

Yleisurheilussa harjoittelun, kisaamisen ja kehittymisen ohella tärkeätä on myös kavereiden kanssa ajan viettäminen, uusiin urheilijakavereihin tutustuminen ja kisareissuilla urheilijan elämään tutustuminen. Itse aikoinaan omalla urheilu-urallani olin meidän seuran ainoa urheilija käytännössä kaikissa niissä Sm-kisoissa, joissa nuorten sarjoissa kävin. Silloin en siis päässyt oikein seuran yhteismajoituksia kokemaan. Nyt valmentaja niin LU:ssa kuin Katajassakin olen kyllä aina ollut kisareissujen yhteismajoitusten kannalla. Ja jos tarjolla on koulumajoitus niin minun mielestä kaikkien alle 17-vuotiaiden (Sm-kisoissa alle 15-vuotiaiden) pitäisi ilman muuta mennä sellaiseen. Näissä urheilijat pääsevät paremmin tutustumaan toisiinsa ja mahdollisesti muihin kisaajiin. Ja samalla valmentaja oppii tuntemaan urheilijoita entistä paremmin. Lisäksi valmentajan on huomattavan paljon helpompaa kontrolloida kaikkia valmennettaviaan/huollettaviaan kun majoitus tapahtuu samassa luokassa. Tällöin esim. nukkumaan menot, ruokailut ja kisapäivien suunnitelmat on huomattavan paljon helpompia vahtia/järjestää kuin silloin jos urheilijat ovat levällään useissa majapaikoissa. Monihan perustelee yhteismajoituksesta poisjääntiä sillä ettei siellä saa nukuttua kunnolla. Omat kokemukseni ovat kyllä viime vuosilta sellaisia, että aina koulumajoituksissakin hiljaisuudet ovat tulleet ajallaan ja herätyksetkään eivät ole herättäneet liian aikaiseen. Tietenkin jossain hotellimajoituksessa pehmeässä sängyssä saattaa nukuttaa hieman paremmin kuin kovalla retkipatjalla mutta taas kyse on niin pienestä asiasta kokonaisuudessa, että itse siis valitsisin ilman muuta yhteismajoituksen. Hyvin usein tilanne onkin se, että lapset/nuoret itse voisivat tuollaiseen yhteismajoitukseen tullakin mutta vanhempien mielestä majoitus on liian huono. Ehkä todellisuudessa vanhemmat vain siis itse haluavatkin pehmeämpiin sänkyihin nukkumaan. Ja taas halvempi majoitus useita kertoja vuodessa säästäisi aika monta euroa tärkeämpiin kuluihin.

Erään ison suomalaisen yleisurheiluseuran (eli HKV:n) valmentajien kanssa YAG:ssa majoitusasioista jutellessani, sain heiltä hyvin vahvistusta omille ajatuksilleni. Heillä nuoret urheilijat käytännössä ”pakotetaan” yhteismajoitukseen esimerkiksi Sm-viesteissä ja junnujen Sm-kisoissa. Mielestäni tämä on täysin oikea tapa toimia kun kisaajia on usean viestijoukkueellisen verran.

Vanhemmat kisareisuilla mukana

Viimeinen asia, jonka tässä yhteydessä otan esiin, on vanhempien mukana oleminen kisareissuilla. Vanhempien mukana oloa ei oikeastaan kukaan pysty estämään, joten ilman muuta vanhemmat kisoissa saavat olla mukana. Etenkin pienemmissä kisoissa vanhempien mukana olo on jopa suotavaa, kuuluuhan KKK-periaatteen mukaan kuskaaminen vanhempien tehtäviin. Isommissa kisoissa, jos urheilijan valmentaja ja/tai seuran muita valmentajia on mukana, ei vanhempien mukana olo ole enää niin välttämätöntä. Usein urheilijat ovat jopa mielellään reissussa ilman vanhempiaan.

Jos kisassa mukana on sekä valmentaja että vanhempi niin eteen tulee hyvin usein ongelmallisia tilanteissa joissa valmentaja ja vanhempi haluavat nuoren urheilijan tekevän eri asioita. Näissä asioissa itse yleensä annan vanhemman määrätä miten toimitaan vaikka tietäisinkin että jokin toinen tapa olisi lopputuloksen kannalta parempi. Ja yritän usein toimia niin, että urheilijalle neuvoja tulee vain yhdeltä ihmiseltä, silloin jos vanhempikin toimii samoin, ei ongelmaa pääse syntymään. Yleensä homma toimii parhaiten silloin, kun valmentaja valmentaa ja vanhempi (jos on mukana) noudattaa KKK-periaatteen mukaista kannustamista.

Yhteeenveto

Parhaiten homma toimii kun valmentaja valmentaa ja vanhemmat kuljettaa, kustantaa ja kannustaa. Mutta näiden lisäksi valmentajan ja vanhempien pitää pystyä keskustelemaan, joissain tilanteissa vanhemmalle voidaan sopia jotain lisärooleja. Ja joillain kisareissuilla vanhempien ei tarvitse olla edes mukana.

Ja kannattaa muistaa että lapsen/nuoren urheilu-uran tavoitteet kannattaa olla kaukana tulevaisuudessa. Monet pienet valinnat voivat antaa pikavoittoja mutta eivät kuitenkaan ole niitä parhaita valintoja, jos halutaan tehdä parhaat tulokset vasta myöhemmässä vaiheessa urheilu-uraan.

Loppuun vielä muistutus siitä, että itselläni on onneksi käynyt pääasiassa ”hyvä tuuri” urheilijoidenkin vanhempien osalta. Tai ainakaan minulla ei ongelmia ole juurikaan ilmennyt. Ei ainakaan isoja.

Yhteistyön tekemisestä

Tässä kesän aikana yritän taas kirjailla muutamia omia mielipiteitäni seuratoiminnasta ja valmentamisesta. Ensimmäisenä asiana muutama sana yhteistyön tekemisestä.

Käytännössä kaikki urheiluseurat tekevät (tai joidenkin mielestä joutuvat tekemään) yhteistyötä liikuntapaikkahoitajien kanssa. Suurin osa urheilijoista, valmentajista ja seuratoimijoista tekee tässä jo tässä yhteistyössä hyvin ratkaisevat virheen. Monet nimittäin antavat vain negatiivista palautetta näille kenttä-/hallimiehille. Yleensä heille mennään antamaan palautetta vain silloin jos suorituspaikat eivät ole kunnossa tai esimerkiksi harjoitusvälineitä ei ole tarpeeksi käytössä. Ja moni urheilupaikkojen käyttäjä antaa ulospäin sellaisen vaikutelman, että liikuntapaikkojen hoitajat tahallaan vaikeuttaisivat urheilijoiden/seurojen tekemisiä.

Itse olen huomannut, että liikuntapaikanhoitajat tekevät aika älyttömän hyvin työnsä. Hyvin usein ”ongelmia” tulee siinä vaiheessa kun heille ei ole riittävän hyvissä ajoin etukäteen kerrottu omia tarpeita. Otetaan esimerkiksi vaikka yleisurheilukisat. Kun kenttämiehille toimittaa pari viikkoa ennen kisoja lajilistan ja listan lajeissa tarvittavista erikoisjutuista (esim. heittolajeihin tarvittavat sektoriviivat, hyppylajeissa tarvittavat lankut, seiväspatjan haluttu sijainti, tarvittavat heittovälineet, tarvittavat sadesuojat yms.) niin käytännössä joka kerta nämä asiat onkin hoidettu hyvin etukäteen. Mutta jos vasta 15 minuuttia ennen lajin alkua ruvetaan etsimään sopivan painoisia heittovälineitä, saattaa kaikille tulla kiire. Tai tuossa vaiheessa hyppylankkuja jos joutuu vaihtamaan niin lajin alut voivat helposti viivästyä. Kenttämiesten työvuorot on usein laadittu niin, että jos kisa on illalla, on aamuvuorossa töissä enemmän porukkaa ja tällöin aikaa on varattu kisojen valmisteluun. Jos valmistelut on onnistuu hyvin, ei kenttämiesten työpanosta kisojen aikana juurikaan tarvita.

Toinen juttu on sitten se, että hyvästä työstä kannattaa kiittää. Itse ainakin yritän aina kun mahdollista (ja kun aihetta on) kiittää kenttämiehiä hyvästä työstä. Ja voin kyllä sanoa, että yhteistyö onkin toiminut todella hyvin.

Toinen tärkeä asia on valmennuksellisen yhteistyön tekeminen. Ja yhteistyön lisäksi myös vaikutteiden ottaminen muilta valmentajilta. Itse valmentajana olen huomannut sen etten ole läheskään täydellinen valmentaja. Vaikka monissa valmentamisen osa-alueissa kokemusta alkaa jo olemaan melkoisesti, on edelleen asioita joita moni muu valmentaja osaa itseäni paremmin. Edelleenkin itsenikin täytyy siis olla koko ajan korvat ja silmät auki tarkkailemassa mitä muut tekevät, jotta oppisin itse lisää. Ja tietyissä jutuissa täytyy kysellä toisilta kuinka he valmennusta tekisivät jos edessä olisi samanlaisia ongelmia kuin mihin itse olen törmännyt. Itselleni oudot ja uudet tilanteet voivat hyvinkin olla sellaisia joihin joku muu kokenut valmentaja on törmännyt viisi tai kymmenen kertaa ja johon hänellä on jo lähes valmis selviytymisresepti olemassa.

Mutta se mikä itseäni ihmetyttää, on se, ettei kovin moni kokemattomampi valmentaja kysele minulta tai joltain muulta kokeneemmalta valmentajalta neuvoja ”isojen ongelmien ratkaisemiseksi”. Otetaan esimerkiksi vaikkapa nuorten naispuoleisten urheilijoiden kehittyminen urheilijana/ihmisenä. Joka vuosi meidänkin alueella tulee hyviä tyttöryhmiä, joissa urheilijat tekevät kovia tuloksia 14-15-vuotiaana. Hyvin usein näiden valmentajat ovat sellaisia, joille urheilijat ovat vasta oman valmentajauran ensimmäisiä. Itsekin aikoinaan ajattelin, että kehitys tulee jatkumaan suoraviivaisena myös tulevaisuudessa, onhan me ”keksitty” valmennussysteemi joka toimii nyt ja tulee toimimaan myös jatkossa. Kuitenkin keskimäärin jokaisen kohdalla tulee ennemmin tai myöhemmin vaihe, jossa lajitulokset eivät kehitykään enää suoraviivaisesti. Jossain vaiheessa tuloksen paikallaan pysyminen voi kuitenkin tarkoittaa urheilijan kehittymistä. Ja tälläinen ”suvantovaihe” voi hyvinkin kestää vaikka pari vuotta. Kun valmentaja ja urheilija kokevat omilla urillaan tälläisen vaiheen yhtä aikaa ja molemmille kerta on vielä ensimmäinen eikä siihen olla osattu varautua, ollaan tilanteessa josta voidaan selvitä eteenpäin vain tuurilla. Ja urheilussa ei perinteisesti kannata luottaa pelkästään tuuriin.

Jotkin perusjutut on kyllä sellaisia, joita minultakin useampikin valmentaja (pääasiassa muista lajeista on kysellyt). Esimerkiksi perinteinen kysymys on ”Miten 13-vuotiaan jalkapalloilijan pitäisi treenata, jotta nopeus parantuisi?”. Joissain tilanteissa yritän vastata viisaan kuuloisesti jotain tyyliin ”Kerran viikossa kannattaa juosta maksiminopeutta esim 2x3x60 metriä täysillä ja kerran viikossa tehdä juoksutekniikkatreeniä” mutta joskus kyllä kerron myös ihan oikean mielipiteeni. Ja sehän on se, että tämä kysymys on yleisurheiluvalmentamisen peruskysymys johon vastausta ei pysty antamaan minuutissa, ei kymmenessä minuutissa, ei tunnissa eikä parissa tunnissakaan. Koska tämän asian kanssahan yleisurheiluvalmentajat painivat koko ajan. Jos tähän olisi helppo vastaus, kaikki tekisivät niin. Jos nopeus kehittyisi parhaiten joillain kahdella tietyllä harjoituksella, tekisivät kaikki yleisurheilijat vain niitä. Alkuperäinen vastaus vie kyllä oikeaan suuntaan mutta pelkästään nuo kaksi harjoitusta eivät tule riittämään parhaaseen mahdolliseen tulokseen.

Mitäs tästä kirjoituksesta piti sitten jäädä mieleen? No, ensimmäiseksi se, että yhteistyötahojen (ja myös kaikkien muiden) kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä. Hyvin tehdystä työstä kannattaa kiittää. Ja jos antaa aina vaan negatiivista palautetta niin toisen osapuolen yhteistyökyky yleensä heikkenee ja tämä on aivan luonnollista toimintaa. Toinen juttu on se, että kokeneemmilta/viisaammilta valmentajilta kannattaa pyrkiä oppimaan. Ja usein parhaiten oppii kysymällä. Vaikka itsekin nuorehkona valmentajana välillä kuvittelen että osaan jo monia juttuja hyvin ja olen olevinaan kehittänyt joihinkin juttuihin uusia toimintatapoja, on kokeneemmat tehneet usein samoja juttuja jo vuosia sitten.

Jukola-reissu onnistui täydellisesti

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä juostu Jukolan Viesti oli itselleni tämän vuoden urheilujen päätavoite. Enossa juostu viesti oli sen verran lähellä kotimaisemia että tällä kertaa saatiin nauttia jonkin verran jopa kotikenttäedusta. Maastotyyppi oli ehkä hieman tutumpaa kuin jossain muualla Suomessa mutta tällä kertaa kotikenttäetu tuli enemmänkin muualta kuin maaston tuntemisesta.
Meidän joukkueen pääorganisoija Petri ilmoitti talvella meidän (Kuusiston Jylhän) kaksi joukkuetta kisaan heti ensimmäisenä (KuJy1 ja KuJy2 olivat siis ilmoittautuneiden listalla kaksi ensimmäistä joukkuetta) ja varasi kaksi telttapaikkaa kisakeskusta lähimmiltä paikoilta. Majapaikoista vaihtoalueelle ei olisi ollut varmaan juuri paljoakaan yli 100 metriä. Torstaina saatiin sitten Petrin kautta tieto, että kaikki joukkueen jäsenten autot saataisiin parkkiin noin 200 metrin päähän kisakeskuksesta Petrin erään tutun kotipihaan. Perjantaina sitten samainen kaveri lupasi, että saamme pystyttää majoitustelttamme hänen pihalleen. Näin majapaikkamme siirtyi hieman kauemmaksi alkuperäisestä, mutta samalla telttapaikat muuttuivat epämääräisestä metsäleirinnästä viimeisen päälle huollettuun pihanurmikkoon. Samaan ilmaiseen palveluun kuului vielä sähköt ja juokseva vesi. Näin joukkueen virallisessa mediakeskuksessa oli televisio päällä koko tapahtuman ajan ja siitäkin pystyttiin seuraamaan viestin etenemistä. Lisäksi mediakeskuksessa seurattiin joukkueiden väliaikojen kehittymistä useamman kännykän/padin avulla. Tähän kun lisättiin vielä täydellinen suunnistuskeli, oli puitteet enemmän kuin kohdallaan. Virallinen veikkaus onkin, ettei näin hyviin puitteisiin enää meidän joukkueet pääse missään tulevissa Jukolan Viesteissä.

Omalla kohdallani edessä oli siis KuJy:n kakkosjoukkueen kakkososuus. Osuus oli viestin pisin (13,8-14,2km) ja yöosuus (lähtö noin 1.00 sunnuntaiaamuna). Koskaan en ollut juossut yli 10 kilometrin lenkkiä ja pisin suunnistuskin oli noin 9 kilometrin radalla, joten oli olemassa pieni epävarmuus siitä miten voimat riittäisivät koko matkalle. Lisäksi pari viime aikojen viimeistelytreeniä oli ollut hieman heikkoja. Esimerkiksi kahden viikon takainen yösuunnistus noin 6 kilometrin radalla kesti noin 2 tuntia ja 14 minuuttia ja viime viikolla kävin yhdellä Jukolan harjoituskartalla suunnistamassa mutten löytänyt kaikkia rasteja, joten suunnistin reitin lyhennettynä. Torstain viimeinen kuntosuunnistus Vallisärkällä tosin meni omalle tasolleni hyvin joten siitä sain jonkin verran lisää itseluottamusta.

Tavoitteeksi olin asettanut itselleni reilun kolmen tunnin suunnistuksen, todennäköisesti radalla menisi noin 3,5 tuntia mutta pidempäänkin olin henkisesti varautunut. Koska tulossa olisi pitkä reissu, yritin tehdä viimeisen päivän valmistautumisen mahdollisimman hyvin. Ruokailut pyrin hoitamaan päivän aikana hyvin, nestettä join riittävästi, ylimääräistä jalkojen rasittamista pyrin välttämään ja otin suunnistusreissulle mukaan pieneen selkäreppuun mm. energiageelejä. Kun kelin oli ennustettu olevan yölläkin melko selkeän, päätin viimeisen päivän aikana että valitsen suunnistuslampuksi kahdesta vaihtoehdosta hieman pienemmän kun lampun pääasiallisena tehtävä tulisi kuitenkin olemaan vain kartanlukemisen helpottaminen.

Suunnistuskartta 18.6.2017

Suunnistus eteni rastiväleittäin lopulta näin:
0-1: Olin päättänyt, että K-pisteelle juoksen ja sitten menen vaikka kävelemällä ykkösrastille, mutta tämä väli on osuttava mahdollisimman hyvin kohdilleen että suunnistus saisi hyvän alun. Väli oli kolmen kilometrin mittainen ja rastivälillä oli jo ensimmäinen juottopistekin. Tulin käytännössä koko välin lopulta juoksemalla ja kävin katsomassa väärän hajontarastinkin mutta siirryin siitä melko kätevästi omalle rastillekin. Startti kuitenkin omalle osuudelle oli kokonaisuudessaan erinomainen.
1-2: Lyhyt väli, mutta etukäteen olin päättänyt, että kaikki lyhyet rastivälit otan rauhassa koska usein näissä tulee helposti pummeja. Nyt rastille tulin suoraan.
2-3: Tarkoistus oli juosta isolle polulle ja sitä kautta rastille. Tulinkin polulle, jota lähdin  lyhyen matkan ajaksi seuraamaan mutta näköjään polku oli väärä. Onneksi huomasin, ja paikkasin nopeasti. Itse rasti löytyi sitten nopeasti.
3-4: Tässä oli lyhyt väli ja helppo rasti. Ilmeisesti tämä rasti oli myös väliaikarasti.
4-5: Tämä väli meni kävellen kun väli sisälsi ison mäen. Onneksi rastille oli menossa muitakin, joten rasti löytyi helposti.
5-6: Lyhyt ja helppo väli.
6-7: Lyhyt väli mutta lähdin hieman oikealle (näköjään väärille hajonnoille menevälle polulle). Rastilta sitten toisten neuvoilla kohti omaa hajontaa.
7-8: Helppo väli aukon kautta tietä kohti.
8-9: Juomapisteen kautta ja varman päälle tien kautta koukku.
9-10: Lyhyt väli mutta varmistin taas vielä tien kautta. Näköjään tässäkin olisi ollut muitakin rasteja lähellä, joten onneksi varmistin tuolta tieltä.
10-11: Varman päälle teitä pitkin mahdollisimman lähelle rastia ja sitten suoraan etelään.
11-12: Suon yli rinteeseen. Suo oli sen verran hankala, että seurasin vain polkua. Rinteessä oli paljon kiviä, joten oma sijainti ei ollut oikein hallussa. Joten kävin väärän hajontarastin kautta ottamassa suuntaa. Pieni koukku siis muttei mikään paha.
12-13: Periaatteessa helppo suunnalla ja vihreiden reunassa mentävä väli. Alkupätkällä oli kuitenkin paljon kivikkoa joka ohjasi vihreälle. Sen jälkeen helpohkosti lähelle rastia ja pienen katselun jälkeen rastillekin.
13-14: Varman päälle linjaa ja teitä pitkin rastille.
14-15: Letkassa polkuja pitkin rastille.
15-16: Letkassa kävellen hieman vasemmalta ohi, mutta kuitenkin riittävän varmasti.
16-17: Lyhyt väli, josta juomapisteen kautta rastille.
17-18: Rauhassa kävellen rastille.
18-19: Alkuun tosi hankala vihreä pätkä. Kuitenkin suunnalla ”tuurilla” oikealle rastille.
19-20: Suunnalla rastille. Kävin varmuuden vuoksi katsomassa yhden vääränkin rastin mutta silti oma suunta säilyi oikeana. Tämä ja edellinen rasti olivat paikoissa, joissa olisi normisuunnistuksella ollut mahdollista pummailla vaikka kuinka paljon. Nyt onneksi ”satuin” molemmille hyvin.
20-21: Kiersin varmuuden vuoksi vasemman kautta isoja polkuja/teitä pitkin mahdollisimman lähelle rastia. Monesti kuntorasteilla ja muissa suunnistuksissa polkujen suuntien hahmottaminen on tuottanut hankaluuksia ja olen joskus lähtenytkin ainakin 90 astetta väärään suuntaan, nyt pyrin ottamaan nämäkin varman päälle. Ja onnistuinkin täysin suunnittellusti. Lähellä rastia olisi ollut mahdollista ajatua väärälle rastille mutta onneksi rastinotto onnistui taas hyvin.
21-22: Tähän asti suunnistus oli mennyt lähes täydellisesti ja juoksukin oli tuntunut hyvältä. Tässä vaiheessa päätin, että loput rastit otan vielä entistäkin varmemmin etenemisvauhtia vähentämällä ettei hyvä suunnistus mene pilalle. Lisäksi seuraavat kaksi rastia näyttivät haastavilta, joten otin molemmat välit ihan kävellen. Rastille osuinkin suoraa ja jopa vedin paria takana suunnistavaa oikeaan suuntaan.
22-23: Tämänkin välin kävelin varovasti, mutta suoraan rastille. Rastivälillä ja rastillakin piti muutamille muille näyttää kartalta tarkkaa sijaintia kun olivat hieman erikohdassa missä olivat kuvitelleet.
23-24: Väli näytti haastavalta, joten päätin kiertää vasemmalta jopa polun kautta. Välillä kuitenkin tuli pari nopeampaa takaa ohi joten lähdin seuraamaan heitä enkä mennyt ihan polulle asti. Tämä oli oikeastaan ainoa kohta koko suunnistuksessa jossa en noudattanut omaa suunnitelmaani reitinvalinnassa vaan päätin vaihtaa oman suunnitelman toisten peesaamiseen. Tällä muutoksella varmistin sen, etten jää yksin pööpöilemään minnekään jos en rastia löytäisikään. Rastivälin lopulla koko ryhmälle tuli jo pieni epävarmuus omasta sijannistamme mutta pienellä tuurilla etenimme kuitenkin oikeaan suuntaan ja löysimme rastin hyvin.
24-25: Suunnalla suoraan rastille. Jälkikäteen kävi ilmi, että nämä kaksi rastia olivat olleet todella potentiaalisia pummauspaikkoja. Näihin olisi saanut helposti menemään 10 ylimääräistä minuuttiakin, jopa enemmänkin.
25-26: Helppo väli ja suoraan rastille.
26-27: Helppo väli.
27-maali: Yllättäen voimia oli vielä jäljellä, joten sain ohiteltua vielä muutamia.

Kartalla matkaa osuudella oli 13,8 kilometriä ja itselleni pienten kiertojen jälkeen matkaa kertyi 16,5 kilometriä. Varsinaista pummaasti (nämäkin ”ainoastaan” väärillä hajoinnilla käymistä) ei tullut kuin ehkä 150 metriä koko matkalla. Aikaa reissuun meni 2 tuntia ja 23 minuuttia.
Etukäteen olin ajatellut että täydellisellä suorituksella pääsisin 3 tuntiin ja 3,5 tuntia olisi sellainen johon voisin edelleen olla tyytyväinen. Nyt meni 40 minuuttia kovempaa kuin ”täydellinen” suoritus ja yli tunnin kovempaa kuin mihin realistisesti olin odottanut. Pitkän osuuden rasitukset pelottivat etukäteen mutta lopulta matkakaan ei tuntunut edes pahalta vaikka suuren osan reitistä meninkin juoksemalla. Ja yöosuuskaan ei aiheuttanut ongelmia, alkupätkä oli sellaista jossa lamppua tarvittiin, mutta puolimatkan kohdilla jo ensimmäisen kerran sammutin lampun hetkeksi kun ei siitä paljoa apua ollut.

Joten omasta mielestäni tämä oli nyt täydellinen suoritus. Veikkaisin, ettei tälläisiä satu omalle kohdalle kovin usein. Kovempaa tietenkin on mahdollista edetä vaikka kuinka paljon ja sitä kautta saada parempia aikoja samanlaisille matkoille. Mutta näin pienillä pummeilla eteneminen tullee olemaan harvinaista.

Jukolan Viestissähän on mahdollista edetä pelkästään toisia seuraten jos eteen sattuu saman osuuden juoksija/juoksijoita, jolla on samat hajontarastit. Itse kuitenkin yritin tehdä koko ajan omaa suoritus, ainakin pyrin pysymään mahdollisimman hyvin kartalla omasta sijainnistani. Kaikilta rasteilta lähtiessäni tein suunnitelmat, joita pyrin noudattamaan koko rastivälin. Aika usein moni muukin oli sitten tehnyt samat valinnat. Melko puhtaasti toisia seuraamalla menin vain rasteille 5, 7 (loppupätkä väärältä hajonnalta), 13, 15, 16, 19, 21 (loppupätkä) ja 24 (loppupätkä). Kaikki muut välit menin sitten omien valintojen mukaan, yleensä tosin muiden uria pitkin.

Suunnistuksen hienouksia on mahdollisuus verrata omaa suoritusta kaikkiin muihin. Itse ajattelen Jukolan viestistä niin, että 1, 2 ja 7 osuuksilla normijoukkueilla on parhaat suunnistajat ja näin noilla osuuksilla hyvät osuussijoitukset ovat kaikkein vaikeimpia saavuttaa. Minä olin nyt kakkososuudella loppuajoissa sijalla 982. Viime vuonna olin helpoimman (eli neljännen) osuuden listalla 1133. Nyt siis sijoituin korkeammalle vaikka osuuden tasokin oli varmasti kovempi. Lisäksi nyt karttakilometrivauhti oli 10:25 mikä on minulle aivan loistava. Tuota keskivauhtia vertaamalla omaa aikaa pystyy vertailemaan myös muiden osuuksien juoksijoiden aikoihin.

Kakkosjoukkueen lopullinen sijoitus viestissä oli 1080 mikä on pääosin hyvin kokemattomalle joukkuelle loistosuoritus. Huomattavasti kokeneempi ykkösjoukkue suunnisti sijalle 630.

Tälläinen oli siis omalta osaltani tämän vuoden Jukolan Viesti. Hieno reissu mutta tulipahan tehtyä. Todennäköisesti ensi vuonna Hollolassa juostaan sitten uudestaan.

Viimeistely Jukolaan takana onnistuneesti

Tänään kävin suunnistamassa viimeisen kerran ennen viikonlopun Jukolan Viestiä. Joensuun seudun kuntorastit olivat Enon Vallisärkällä eli noin kolmen kilometrin päässä viikonlopun kisamaastoista. Nyt suunnistetut maastot vastaavatkin monin paikoin kisamaastoja, joten tämän päivän suunnistus oli loistavaa valmistautumista Jukolaan.

Suunnistin A-radan, joka oli tällä kertaa 7,8 kilometrin mittainen. Minulla tosin matkaa kertyi 9,5 kilometriä eli ihan linnuntietä en välejä kulkenut.

Eteneminen maastossa näytti tältä:

Suunnistuskartta 15.6.2017

 

Rastiväleittäin suunnistus meni näin:

0-1: Olin menossa aivan oikein mutta sitten tuli kaksi pientä perusvirhettä. Ensin kävin katsomassa lähistöllä olleen väärän rastin. Ja kun väliä etenin toisen suunnistajan perässä niin, kävin olin vielä hänen perässään lähdössä väärän rastin jälkeenkin väärään suuntaan. Kuitenkin riittävän hyvä avausväli.

1-2: Kun en sattunut rastille ihan suoraan niin hieman jouduin etsimään. Liikuttiin Mr. Pyylammen kanssa tällä välillä peräkkäin ja Tomi löysi rastin ensin.

2-3: Ensin tielle ja siitä suunnalla poluille ja poluilta rastille. Hyvä suoritus. Tomi teki eri reitinvalinnan, mutta rastilla oltiin samaan aikaan.

3-4: Tomin kanssa tämä väli ja satuttiin ihan rastillekin.

4-5: Pitkähkö väli ja ajattelin ottaa varman päälle aukon nurkan kautta. Ja metsässä ison kiven kautta rastia kohti. Riittävän hyvä, mutta ennen kaikkea varma, väli.

5-6: Piilari irtosi taas toisesta silmästä rastivälin alussa. Jostain syystä tälleen kuivalla ja lämpimällä kelillä toinen piilari ei pysy, joten loppu matka mentiin taas yhdellä silmällä. Onneksi Jukolan yö on toivottavasti hieman kosteampaa (ei kuitenkaan sada) joten piilarit pysynee paikallaan mutta kuitenkin otan myös lasit mukaan metsään. Rastiväli meni kävellen rastille. Tomi oli muuten täälläkin rastin lähellä odottelemassa.

6-7: Varman päälle polkua pitkin tielle. Ja tieltä hallitusti pikkuaukon kohdalta rastia kohden. Todella hyvä väli. Tomi oli täälläkin.

7-8: Olevinaan menin hyvin polkua pitkin rastin lähelle ja siitä etelään rastille. Olin kyllä polulla mutta ei se ollutkaan kartassa näkyvä, joten ajauduin länteen. Onneksi vastaan tuli tosi iso jyrkänne, joten palasin aukolle, siinä nopea paikannus ja hyvin rastille.

8-9: Ihan hyvä väli rinteessä.

9-10: Varman päälle pääasisassa kävellen kun kartalla oli paljon vihreää.

10-11: Varman päälle polkua pitkin rastin lähelle. Lopussa hieman hätäilin ja menin jyrkännettä alas liian aikaisin.

11-12: Taas varman päälle ja rasti löytyi vihreältä riittävän hyvin.

12-13: Polun pohjaa pitkin tielle, tietä polulle asti ja loppu oli tarkoitus ottaa samoin kuin 8:lle (joka siis oli sama rasti) mennessä. Nyt löysinkin oikean polun mutta lähdin polulta liian itään, joten pari minuuttia etsiskelin rastia.

13-14: Valitsin kaikkein varmimman vaihtoehdon eli isoimmat polut/urat joita pitkin menin 16 rastille ja siitä sitten suunnalla 14:lle.

14-15: Hyvä väli

15-16: Hyvä väli

16-17: En halunnut mennä vihreiden kautta joten kiersin ekan vihreän ja siitä polkuja pitkin mahdollisimman lähelle ja sitten suunnalla rastille.

17-18: Ajattelin mennä rastille ilman että nousisin rinnettä ylös. Ihan loppuun asti en kuitenkaan malttanut. Mutta hyvä väli tämäkin

18-maali: Helppoa

Aikaa meni kokonaisuudessaan reilut 1.37, joka on minulle tälläisessä maastossa hyvä suoritus. Viime vuonna kävin kahdesti Vallisärkällä ja kummallakaan kerralla aika ei riittänyt koko radan kiertämiseen kun pummeja tuli niin paljon. Nyt siis kuitenkin ihan ehjä suoritus. Tämän tyyppistä suunnistusta kun saisin Jukolassa aikaan niin olisin kyllä tyytyväinen.